Mitä tulisi tehdä — keskustelu jatkuu

Ensinnäkin, suuri kiitos rohkaisevasta vastaanotosta, kriittisestä pureutumisesta ja argumenttiemme eteenpäinviemisestä. Ryhdyimme kirjoittamaan Mitä tulisi tehdä? -tekstiä viime vuonna tilanteessa, jossa 2018 alkanut muutosoptimismi oli hiipunut ympäristökysymysten vaipuessa politiikan keskiöstä periferiaan. Samoihin aikoihin kysymys siitä, mitä tarkoittaa ajaa ympäristöliikkeen tavoitteita pian saapuvien järjestelmätason shokkien keskellä alkoi tuntua henkilökohtaisesti ohittamattoman painavalta. Kirjoituksessamme pyrimme reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen, esittämään toimintaehdotuksia ja erityisesti herättämään keskustelua ympäristöliikkeen ja ekologisen vasemmiston suunnan määrittämiseksi. Siksikin kommentit, kriittiset huomiot ja avaukset, jotka vievät ajattelua kohti toimeenpanoa, ovat merkittäviä. Joten kiitos vielä kaikille, jotkaa olette lukeneet tekstin, kommentoineet sitä ja tuoneet ajatuksenne osaksi keskustelua yhteisten ponnistelujemme suuntaamisesta.

Tämä vastaus perustuu sekä meille yksityisesti välitettyyn palautteeseen, että tekstin julkiseen käsittelyyn mm. seuraavissa kanavissa:

Emme vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin ja esitettyyn kritiikkiin, vaan olemme valinneet ne, jotka meistä tuntuvat keskeisimmiltä. Nyt niihin väitteisiin ja kysymyksiin:

Ovatko tekstissä esitetyt koordinaatiotila ja jälleenrakennusjärjestö sama asia?

Tekstissä puhumme sekä koordinaatiotilasta että jälleenrakennusjärjestöstä ja vaikuttaa siltä, että tässä kohtaa on joko tekstissämme tai sen tulkinnassa hieman epäselvyyttä. Ne eivät ole yksi ja sama ehdotus vaan kyse on kahdesta ehdotuksesta: liikkeiden strategisesta koordinaatiotilasta ja jälleenrakennusjärjestöstä. Näistä ensimmäinen ei olisi uusi liiketoimija, vaan tila, jossa ekososiaalista tulevaisuutta ajavat liikkeet, järjestöt, liittot ja puoluetoimijat kokoontuvat keskustelemaan strategisista suunnista ja koordinoimaan toimintaa. Tällainen tila voisi olla esimerkiksi konferenssi, jokin muu tapahtuma tai foorumi. Iloksemme järjestäytyminen tämän tiimoilta on jo vauhdissa! Voit olla yhteydessä murroskoalitio (at) proton.me, mikäli haluat lisätietoa. Haluamme kuitenkin korostaa, että Ekososiaalinen Murroskoalitio ja tämän tekstin kirjoittanut työryhmä ovat niin ikään kaksi eri asiaa, vaikka osa meistä onkin mukana Murroskoalition suunnittelutiimissä.

Jälleenrakennusjärjestö puolestaan olisi ulkoparlamentaarinen toimija, joka panostaisi erityisesti massojen poliittiseen kouluttamiseen ja vastahegemonisen tietoisuuden luomiseen. Lisäksi aivan keskeistä olisi selkeiden poliittisten toimintapolkujen tarjoaminen ihmisjoukoille, jotka haluavat antaa aikansa ja kykynsä jälleenrakennuksen käyttöön. Liike-ekologisesti jälleenrakennusjärjestö sijoittuisi instituutioiden remontoijiin, kuitenkin tukien kaikkien kolmen liikehaaran toimijoiden kyvykkyyksiä ja kasvua, ja panostaen yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin muokkaamiseen.

Miksi tekstissä ei käsitellä suhdetta puolueisiin; nähdäänkö parlamentaariset puolueet vieraannuttavina?

Havainto on oikea. Tekstissämme emme syvenny parlamentaaristen puolueiden kanssa tehtävään yhteistyöhön, vaikka tällainen keskustelu on ilman muuta keskeinen monille toimijoille. Muut esille tulevat asiat -podcastissa todetaan, että esimerkiksi Democratic Socialists of America (DSA) pohtii jatkuvasti suhdettaan demokraattipuolueeseen. Emme tekstissämme ottaneet samanlaista asennetta ja ehdottaneet organisoinnin lähtökohdiksi olemassa olevia puolueita, kuten Vihreitä tai Vasemmistoliittoa, sillä nähdäksemme itsenäisyys mahdollistaa ainakin kaksi asiaa:

  • rauhan kehittää ja saada alkuun toimintaa ja visiota riippumatta puolueen muista linjauksista ja niiden yhteensopivuudesta;
  • vapauden olemassa oleviin puolueisiin ja puoluepolitiikkaan yleisesti liitetyistä mielikuvista.

Liike puolueena -ajattelu on kohtuullisen tuntematonta nykypäivän Suomessa. Parlamentaarisen puolueen puitteissa toimiessa olisi haastava luoda ymmärrystä siitä, että politiikka on, ja sen on oltava, laajempaa kuin parlamentaristinen puoluetoiminta. Samalla tunnistamme, että Vasemmistoliitto nimenomaan haluaa olla puolueen lisäksi liike. Juurensa liikkeissä on myös Vihreillä ja Sosialidemokraateilla. Tämän tausta-asetelman hyödyntämisessä on varmasti potentiaalia.

Huomioiden että tekstimme kantavia ideoita jokatapauksessa ovat ympäristöliikkeen nykyistä määrätietoisempi organisoituminen poliittisen vallan tavoittelemiseksi, ja toisaalta oman toimintakentän luonteen ymmärtäminen, on suhteita puolueisiin ja niiden roolia kentällä ilman muuta työstettävä pidemmälle. Peräänkuuluttamamme ympäristöliike on ekososiaalista muutosta tavoittelevien organisaatioiden, yritysten, yhdistysten, ryhmittymien, kollektiivien, osuuskuntien ja muiden sellaisten muodostama mosaiikki jossa risteävät niin toimintalogiikat, kuin -ajatuksetkin. Keskittyminen puolueisiin on perusteltua joillekin toimijoille, toisille ei välttämättä niinkään. Tekstin yksi keskeinen tavoite oli kolmen liikehaaran mallin ja muutosteorian kautta selkeyttää kuvaa, jossa toimijoista ja liikkeistä muodostuva ekosysteemi palvelee laajempaa kokonaisuutta ja samoja tavoitteita. Tällainen selkeämpi kuva myös vahvistaa yksittäisen organisaation mahdollisuuksia tietoisesti valita roolinsa ja vaikuttamissuuntansa.

Se, millä tavoin esimerkiksi jälleenrakennusjärjestö ja puolueet suhtautuisivat toisiinsa, vaatii myös lisäkehittelyä, keskusteluja ja kokeiluja. DSA Yhdysvalloissa ja aiemmin esimerkiksi Momentumin kaltaiset taustaorganisaatiot Iso-Britanniassa ovat laittaneet paljon resursseja tukemaan poliittisten tavoitteidensa mukaisia ehdokkaita vaaleissa, muiden puolueiden sisällä (tässä tapauksessa Democratic Party ja Labour Party). On relevanttia kysyä olisiko samankaltainen strategia hyödyllinen Suomessa, mutta emme henkilökohtaisesti tunne puoluepolitiikkaa ja puolueiden organisoitumista tarpeeksi tarkasti, jotta olisimme muodostaneet yksityiskohtaista ehdotusta. Tavoitteena onkin jatkaa tätä keskustelua puolueaktiivien kanssa.

Poliittinen subjekti -luvussa esitetty kahtiajako moraalisiin ja materiaalisiin syihin ei ole mielekäs; sen sijaan tulisi puhua haluista, jotka ohjaavat ihmisten toimia ja muodostuvat sekä moraalisista että materiaalisista syistä

Tämä kriittinen huomio on aiheellinen. Aloitetaan avaamalla käyttämäämme näkökulmaa. Ajatuksemme ei ollut esittää moraalisen ja materiaalisen kahtiajaottelua tyhjentävänä tai vastakkaisina. Olemme pitkälti samaa mieltä Mikä meitä vaivaa? -podcastin kommenttien kanssa: toiminnan motiivit kietoutuvat yhteen ja poliittinen subjekti muodostuu sekä halujen että tarpeiden yhteenkietoutuessa. Tekstissä tätä ei kuitenkaan artikuloida auki ja suhteemme haluihin subjektin muodostumisen ajurina jääkin etäiseksi. Kirjoitustamme ohjaava ajatus on ollut, että ympäristöliike on tähän asti onnistunut puhuttelemaan yleisöään erityisesti moraalisten argumenttien tasolla: on toimittava, koska se on “oikein” ja “välttämätöntä”. Sen sijaan ekologisesti kestävä politiikka ei ole näyttäytynyt hyvän elämän ja turvallisen arjen politiikkana. Moraalisen ja materiaalisen erottelun oli tarkoitus alleviivata tätä havaintoa, sekä haastaa ympäristöliikeen eri liikehaarojen toimijoita pohtimaan, mitä tämä tarkoittaisi heidän toiminnan ja viestinnän näkökulmasta.

Tekstimme tarjoamassa vastauksessa ekstraktion piiri toimii moraalisen ja materiaalisen yhdistävänä viitekehyksenä. Siinä läsnä ovat toisaalta globaalin pohjoisen etelään kohdistama resurssien ja työpanoksen riisto, toisaalta globaalissa pohjoisessa työn tuottavuuteen kohdistuvat vaatimukset sekä systemaattinen näivettäminen. Piirin keskeisiä periaatteita ovat:

  • Pääoma pyrkii vapauttamaan kaikki olemassa olevat resurssit taloudellisen lisäarvon tuottamiseksi, tämä tarkoittaa yhtäältä viimeisiä öljypisaroita ja mineraalivarantoja ja toisaalta ihmisten aikaa ja työkykyä.
  • Aneemisimmankin talouskasvun aikaansaaminen vaatii entistäkin suurempia energeettisiä ponnistuksia, siis ihmisten panosta ja materiaalivirtoja.
  • Alati kasvavalle joukolle ihmisiä taloudellinen kasvu ei enää tarkoita hyvinvoinnin lisääntymistä.

Ympäristöliikkeen tehtäväksi jää poliittisten subjektien tunnistaminen, tuottaminen ja aktivoiminen sekä sellaisen ekososiaalisen politiikan muotoilleminen, joka kykenee vastaamaan heidän tarpeisiinsa planetaarisissa rajoissa. Ekstraktion piirin seurauksena kiristyvät tuotantovaatimukset ja hyvinvointiyhteiskunnan näivettämisen kokevat konkreettisimmin sosioekonomisesti heikossa asemassa olevat, mutta niiden vaikutukset alkavat näkymään myös keskiluokkaisessa arjessa. Tässä on ympäristöliikkeen mahdollisuus muodostaa perinteiset luokkarajat ylittävä ekososiaalinen subjekti, mikäli se kykenee argumentoimaan, kuinka kurjistaminen on ekologisesti kestämättömän ja talouskasvua ylikorostavan politiikan systeeminen piirre. Tiivistäen: tuottavuusvaatimukset ja näivettäminen ovat    sosioekonomisesti eri asemassa olevia yhdistäviä, siitäkin huolimatta, että ne kohdataan hyvin erilaisista yhteiskunnallisista asemista, erilaisen turvallisuuden tilanteissa ja eri intensiteeteillä.

Uuvuttamisen ja ekstraktion analyysin päälle voisi olla kuitenkin tärkeää lisätä, että edellytys tarvittavan subjektin synnyttämiseksi on myös ekososiaalinen intohimojen politiikka, jonka ytimessä olisi uusien halujen tuottamista ja uudenlaisten runsauden, helpotuksen ja yhteentulemisen näkymien synnyttämistä. Onkin tunnistettava, mitkä materiaalivirtojen supistamisen vaatimuksista voivat iskeä alempaan keskiluokkaan ja työväkeen heitä rasittavana ilmasto- ja ympäristökurina. Muutoin jämähdetään herkästi kulttuurisodan juoksuhautoihin, joissa käytävässä mutapainissa vaatimukset ekologisesta kestävyydestä käännetään vastustajiemme toimesta moralismiksi ja yksilökeskeiseksi keskusteluksi ilmastotoimista hyvin toimeentulevien etuoikeutena, jota laitaoikeisto saa hyödynnettyä mobilisoidessaan omaa vastaprojektiaan. Tulkitsemme että jotain tällaista Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kommentissaan peräänkuuluttavat, huomioiden myös heidän podcastinsa aiemmat aiheen ruotimiset.

Ylipäätään olisi varmasti hedelmällistä käsitellä syvemmin myös ekososiaalisen murroksen ja elämän suojelun kokemuksellista puolta. Millaisia mielikuvia ja identiteettejä tähän työhön liitetään? Tarjoaako tehtävä merkitystä elämään, identiteetin ja viiteryhmän, josta olla ylpeä ja jota haluta? Siinä missä monet ekokriisin ongelmista kietoutuvat myös mieskuvan ja miehisyyden ongelmiin, voi olla erityisen hyödyllistä miettiä, millaisia positiivisen maskuliinisen identiteetin mahdollisuuksia murroksen edistäminen tarjoaa. Intuitiomme on, että esimerkiksi ykkös- ja kakkosliikehaarojen työ tarjoavat tällaisia enemmän, kuin urbaanit protestit ja mielenosoitukset. Kyse ei ole vain psykologisesta esteestä, vaan myös materiaalisesta. Iso osa miehiä työskentelee aloilla joita ekososiaalinen politiikka tulee jossain muodossa muuttamaan. Jos miesvaltaisilla aloilla kerrytetyille taidoille on kysyntää esimerkiksi luonnon ennallistamisessa, digitaalisen itsenäisyyden rakentamisessa, yhteisömaataloudessa ja vähäpäästöisen liikenneinfran toteuttamisessa, on fossiilisten polttoaineiden ja maskuliinisten identiteettien yhteyden purkaminen helpompaa.

Onko liikehaarajakoon sisältyvä maaseudun ja suurten kaupunkien jaottelu hyödyllinen ja perusteltu?

Kirjoituksemme on kirvoittanut muutamia kritiikkejä liian mustavalkoisesta jaottelusta maaseudun ja kaupungin välillä. Se on nähdäksemme osin aiheellista: esseestä ei käy välttämättä ilmi, että käytännössä niin maaseudulla (pienillä paikkakunnilla, suhteellisessa periferiassa) kuin myös urbaaneissa keskuksissa (suurimmissa kaupungeissa) tarvitaan silloin tällöin paikallisia muodostelmia, joissa tuhoisaa tuotantoa jarruttava vastarinta ja post-kapitalistinen uuden rakentaminen yhdistyvät. 

Vaikka maalaamme kartalle toisistaan haarautuvia polkuja ja uskomme niiden tarpeeseen, on yhtä aikaa totta, että vastarintavoimat ja vaihtoehtoisten talouksien rakentajat ovat vastaisuudessakin usein luontaisia liittolaisia. Tämä huomio liittolaisuuksista sisältyy ehdottamaamme muutosteoriaan ja liikehaarakonseptiin alun alkaenkin, mutta se on paikallaan tässä toistaa.

Tuhoisan toiminnan suoran vastustamisen strategiaa ei voi liioin ajatella rajattavan vain maakuntiin ja liittää sitä pelkästään alkutuotantoon ja luonnonvarakysymyksiin, vaan myös urbaaneilla paikalliskamppailuilla on oma paikkansa kokonaiskuvassa. Tällaiset kamppailut voivat koskea tuotantolaitosten ja ympäristökysymysten lisäksi työtä tekevien oikeuksia ja yhteisöjen puolustautumista vaihtoehtoisiin elämänmuotoihin kohdistuvien hyökkäysten edessä, ja niitä on tietysti käyty jo vuosisatoja.

Tunnistamme olevan potentiaalisesti harhaanjohtavaa, että maaseutuliikehaaran nimessä nousee nyt esille toimintamuotona vain vastarinta. Sisältyyhän Itsenäisen maakuntavastarinnan liikehaaraan omassakin hahmotelmassamme myös uudenlaista yhteisövaraisuuden ja omavaltaisuuden luomista. Peruste valinnalle on osaltaan silkka tarve tiivistää asioita otsikkotasolla. Toisaalta vastarinnan nimeäminen juuri maakuntien yhteyteen on joka tapauksessa tärkeää, sillä näkemyksessämme suurin osa materiaalivirtoihin isommin vaikuttamaan kykenevästä vastarinnasta Suomessa todella sijoittuu tälle suunnalle, ja sen on myös enimmäkseen ponnistettava sieltä ollakseen yhteiskunnallisesti vaikuttavaa.

Otto Bruunin ja Lotta Staffansin Miljonäärien tasavalta -podcastissa esittämiin huomioihin viitaten, olemme taipuvaisia näkemään asian samoin: pitää osata tunnistaa, että myös monilla pienillä maaseutupaikkakunnilla on intressi ja vetovoimaa uusien talouden muotojen kokeiluun ja käyttöön ottamiseen. Bruunin sanoin ne voivat jopa näyttäytyä elinehtona, jos paikkakunnilla halutaan “pitää valot päällä” nollakasvun oloissa. Näin asia epäilemättä on. Tilanteessa on tunnistettavissa ekososiaalisen politiikan potentiaalia. Maakuntavastarinnan liikehaaraa voisi laajentaa vielä pidemmälle suuntaan, jossa siihen sisällytetään toimijoita ja sopivimpia aloitteita post-kapitalististen vaihtoehtotalouksien piiristä. Jotain tällaista pohdiskelemme itsekin, mutta se jää esseessämme sivukaneetiksi. Tärkeä huomio!

Koko liikehaarajakoa ja siihen sisältyvää maaseutua ja suurkaupunkeja koskevaa erontekoa emme silti lähtisi purkamaan.

Liikehaarajako ja siinä esiintyvä maaseutu-kaupunki-dikotomian toisintaminen ei tarkoita meille, että näiden seutujen toimijoiden välille haluttaisiin palomuuri tai että verkostot keskusten ja maakuntien välillä olisivat turhia. Johtoajatuksemme on ollut, että tarjotakseen liikekentän jatko-organisoitumiselle mielekkäitä suuntia, liikehaarajaon ja sen taustalta löytyvän pihtiliike-suurstrategian pitää voida ottaa kantaa toiminnan kasvattamisen maantieteeseen – siis osoittaa tarvittaville kolmelle päästrategialle ja niistä johdettaville toimintamuodoille maantieteellisiä painopisteitä. Perustelemme tätä liike-ekosysteemin näkökulmalla, rajallisten resurssien riittävyydellä ja niiden kohdistamisen mahdollistamalla muutospotentiaalilla, sekä lähivuosikymmenien mahdollisella yhteiskuntarakenteen muutoksella.

Eroteltaessa maaseutuvastarinta ja urbaanit uuden rakentajat, on kyseessä osaltaan jäsennys siitä, mitä meidän olisi kokonaisuuden ja liike-ekosysteemin menestyksen kannalta organisoitava vielä lisää. Toisin sanoen: erityisesti mille yhteiskunnan alueille meidän olisi laajennuttava pidemmälle, ja millaisten fokusten ja painopisteiden määrätietoinen valinta voisi mahdollistaa siinä onnistumisen? Menemättä tässä syvemmälle valtapoliittisiin perusteluihin siitä, miksi ekososiaalisen liikkeen on ehdottomasti laajennuttava ja kasvettava juuri maaseudulla, näemme erittäin tarpeellisena, että jotkin ryhmät ja organisaatiot voisivat rauhassa keskittyä tämän pähkinän ratkomiseen, samalla hahmottaen roolinsa kriittisen tärkeänä osana kirkastuvaa isoa kuvaa. Erilliset maaseutu- ja urbaaniliikehaarat voivat mahdollistaa toimivammin myös rakentavan erimielisyyden (esim. jälkiproduktivistiset maaseutuyhteisöt ja uusmaalaistuminen vs. ekologinen jälleenrakennus ja avoimen teknologian edistäjät), sikäli kun eri ryhmittymillä on oltava joissain hankalasti yhteensovitettavissa kysymyksissä eroavat poliittiset ohjelmat.

Maantieteelliset ja materiaaliset kysymykset kytkeytyvät liikehaarajakoon myös synkkenevän tilannekuvan ja tulevaisuuden ennusteiden kautta. Millaiset yhteisöt ja yhteenliittymät voisivat kasvattaa toimintaansa ja elinvoimaansa yhteiskunnassa, jos liikkumisesta tulee kalliimpaa, energiavirroista epävakaampia, ruuasta pahimmillaan epämukavan hankalasti saatavilla olevaa, logistiikkaketjuista rikkinäisempiä ja teknologiasta epäluotettavampaa? Miltä näyttäisi muutosliikkeiden toiminta yhteiskunnassa jossa nykyjärjestelmän sosioekonominen perusta murenisi ja jälkiteollinen työnjako lähtisi osittain purkautumaan? Jos tällöin tulemme riippuvaisemmiksi omasta työpanoksestamme ja toisaalta naapureistamme ja lähiyhteisöistämme, millaista lisäsitoutumista se kysyy juuri näiden yhteisöjen pariin?

Organisoituaksemme 2030- ja 2040-luvun tarpeita varten pitääkin kysyä, miltä näyttää vetovoimainen ja muuta yhteiskuntaa puhutteleva, poliittisesti vaikuttava ruohonjuuritason toiminta odotettavissa olevissa olosuhteissa. Joku rooli monipaikkaisuudellakin säilynee vastarintatoiminnassa ja vaihtoehtotalous-projektien pyörittäminen ei tapahdu sekään pelkästään lokaalilla tasolla, mutta pidämme hyvin mahdollisena että aktivistinen hankehumppa ja kampanjasta toiseen soutaminen muuttuu tulevaisuudessa nykyistä harvempien luksukseksi, samalla kun maahan ja yhteisöön sitoutuneen pitkäjänteisyyden määrä kasvaa.

Tulkitsemmekin edellä esitetyn pohjalta, että toimivassa liike-ekosysteemissä yksittäisen organisaation ei olisi järkeä erikoistua vastarintaan sekä keskuksissa että maaseudulla (eri kulttuuri ja herkkyydet, välimatka, erilainen maankäyttösuhde), tai liittää vastarinnan rinnalle koko vaihtoehtoisten paikallistalouksien edistämisen agendaa. Tarvitsemme liike-ekosysteemin sisällä tarpeeksi jäsentynyttä työnjakoa ja Edenin & Rodriguesin (All In, 2024) hengessä organisaatiotason panostusta erinomaisuuteen juuri tietyissä toiminnan muodoissa ja tiettyjen kyvykkyyksien parissa. Liike-ekosysteemin tasolla moninaisuus ja monikärkisyys on samaan aikaan luontevaa ja elinehto. Sen menestyksekäs hyödyntäminen vaatii kuitenkin lisää koordinaatiota ja yhtenäisyyden kulttuurin rakentamista tärkeimpien yhteisten nimittäjien ympärille.

Maaseutu-kaupunki eronteon sisäistämiseen on vaikuttanut kohdallamme varmaan myös tietty realismi tai pessimismi. Kulttuurinen konteksti maaseutu-kaupunki vastakkainasettelulle on ainakin sataviisikymmentä vuotta vanha (Orasmaa, 2023), ja on syvällä yhteiskunnan kollektiivisessa psyykkeessä. Sitä voi ja kannattaa pyrkiä lieventämään, mutta sitä ei tulla välttämättä koskaan ylittämään. Tätä asiantilaa ei voi enemmistöpohjaisia koalitioita tavoitellessa myöskään ohittaa. Tulosten saavuttamisen kannalta tämän paikoin edelleen railomaisen kahtiajaon piilottaminen saattaisi olla haitallisuuteen asti sumentavaa ja sekoittavaa.

Yhteenvetona: 

Meille on muodostunut käsitys, että keskeiset puutteet nykyisessä liike-ekosysteemissä ovat olleet maakunnissa vastarintalogiikalla toimivien kamppailujen hajanaisuus ja aliresurssointi, vaihtoehtoisten taloudellisten aloitteiden momentumin pysähtyneisyys ja kolmantena valtio-instituutioihin vaikuttamisen saralla toimijakentän liian vaatimaton kunnianhimo ja ohjelmallinen hajanaisuus. Viimeksimainittu pätee varsinkin edessä olevan syvien kriisien aikakauden kontekstissa. Lunastamatonta potentiaalia on kaikilla kolmella suunnalla. Kolme liikehaaraa pyrkii vastaamaan tilanteeseen:

  • priorisoimalla juuri maaseutuvastarinnan yli urbaanin vastarinnan (suurempi uskottavuus ja poliittinen vaikuttavuuspotentiaali, vähintään yhtälainen materiaalisen vaikuttamisen potentiaali ja pidemmällä aikavälillä paremmat mahdollisuudet omaehtoiseen elämän uusintamiseen maaseudulla);
  • priorisoimalla vaihtoehtotalouksien kypsyttelyn ensin siellä missä ne helpointa saada lentoon: suurissa kaupungeissa, jossa meillä on ihmisiä, alkupääomia ja poliittiset voimasuhteet niiden puolella (tosin tähän kritiikit ovat tuoneet hyvin tarpeellista täydentävää näkökulmaa!);
  • hahmottelemalla valtioinstituution remontoijille nykyistä laajempaa koalitiota, riittävän radikaaleja välitavoitteita vietäväksi lakiin, yhteistä ohjelmaa ja tarvittavia uusia organisoitumismuotoja.

Väitteemme on, että tällaiset liikehaarat painopisteineen muodostavat yhdessä uskottavan strategisen sommitelman, josta rakentaa kasvavaa momentumia, vastahegemoniaa ja edellytyksiä myöhemmille syvemmälle vieville murrosaskeleille ja perusteellisemmalle transformaatiolle. Jää ekososiaalisten toimijoiden itsensä varaan arvioida, kuinka hyödyllisenä ja paikkansapitävänä pääsääntönä esittämäämme voi pitää.

Tiedostamme että keskustelu painopisteistä ja ensisijaisista suunnista on vaikeaa ja siitä herkästi puuttuu riittävää konkretiaa, jota emme tässä vastineessa myöskään pysty tarjoamaan lisää. Peräänkuulutamme silti näiden keskustelujen käymistä (mitä enemmän ja mitä vähemmän, mihin panostaa ensisijaisesti) ja samalla sietokykyä käydä keskustelua niin, että sitä ei käännettäisi uhaksi moniäänisyydelle tai tulkittaisi liikkeen arvojen vastaiseksi absoluuttiseksi poissulkemiseksi, mitä se ei kumpaakaan nähdäksemme ole. 

Tekstissämme – ja vasemmistolaisten toimijoiden piirissä yleisesti – yliarvioidaan ihmisten organisoitumishalu

Realistiset odotukset ihmisten organisoitumishalusta ovat varmasti tarpeen. Hyppy oman elämänsä järjestämisestä kohti ajan ja vaivan laittamista kollektiiviseen poliittiseen järjestäytymiseen on monelle suuri, eikä tapahdu noin vain. Haluaisimme nostaa vastauksena muutaman pointin:

1) Erityisesti kakkosliikehaaran, eli urbaanien uuden rakentajien toiminnassa ihmisten osallistumisen pääasiallinen motivaattori ei ole ideologinen, vaan konkreettinen omaan elämään liittyvä toiminta. Esimerkkinä tästä: Kai Heron kuvasi seminaarissaan Helsingin yliopistolla viime keväänä, että ensimmäiset esimerkit Public-Common-Partnershipeistä on perustettu ja tullaan perustamaan tilanteissa, joissa yhteisöllä on joku konkreettinen ongelma. Jotain ollaan menettämässä, ja vastauksena tarvitaan uudenlainen instituutio, jolla asia voidaan käytännössä järjestää jatkossa.

2) Yksi keskeinen ajatuksemme on yhdistää olemassa olevia toimijoita yhteiseen kamppailuun. Liikehaaroissa toteutetaan erilaista toimintaa, joka houkuttelee profiililtaan erilaisia ihmisiä. Liike-ekosysteemin tasolla tehtävä työ mahdollistaa siis tyypillisiä aktivistiliikkeitä laajemman ihmismäärän voiman kanavoimisen. Samalla saatetaan huomata, että jotkut rakenteet ovat päällekkäisiä eikä niitä enää tarvita. Suomi on ollut varsin organisoitunut maa: meillä on esimerkiksi paljon yhdistyksiä, vaikka niiden osallistujamäärät ovatkin olleet hupenemassa. Samoin varsin suuri osa työvoimasta kuuluu edelleen ammattiliittoon. Perusta on siis edelleen paremmassa kunnossa kuin monissa läntisissä verrokkimaissa, joista peräisin olevia analyysejä ei voi suoraan siirtää kotimaiseen kontekstiin.

3) Kokemuksemme uuden aallon ilmastoliikkeestä viittaavat siihen, että organisointihaluun vaikuttaa merkittävästi kokemus siitä, mitä sillä saa aikaan. Tekemämme erittely ja muutosteorian luonnostelu auttaa ainakin itseämme näkemään sen mukaisen monenlaisenkin toiminnan entistä mielekkäämpänä. Toivomme, että tämä voi tukea erityisesti organisaatioiden ydinporukan jaksamista.

4) Vielä perustamattoman Jälleenrakennusjärjestön tulisi ottaa oppia horisontaalisten liikkeiden vaikeuksista tarjota lähestyttävää ja mielekästä tekemistä halukkaille uusille tekijöille. Helppoa ja selkeää toimintaa tulee rakentaa osaksi liikkeen ydintä, ja myös rakenteen ja vastuiden on oltava selkeitä. Hyvänä ja tätä kirjoitettaessa jo ympäri maailmaa levinneenä esimerkkinä toimivat Zohran Mamdanin pormestarinvaalikampanjan ovienkoputustempaukset, joihin voitiin kouluttaa ihmisiä nopeasti, ja joita voitiin helposti monistaa. Mitään ihmeitä ei tarvitse keskiä, vaan panostaa perusasioiden tekemiseen hyvin ja kontekstitietoisesti.

5) Viimeisenä ja ehkä voimakkaimpana: uskomme, että ihmisten organisoitumishalu tulee kasvamaan. Konflikti yhteiskunnan nykyisten rakenteiden ja ihmisten tarpeiden välillä tulee entistä näkyvämmäksi ja selvemmäksi kun kirjoituksessammekin mainitut kehityskulut aina toimitusketjujen romahtamisista stagflaatioon etenevät. Tietoisuus ekokriisistä ja sen vaikutuksista ei tule ainakaan heikkenemään, ja talouskasvun perinteisten edellytysten puuttuessa suuryritykset päätyvät tavoittelemaan voittoa aina vain häikäilemättömämmillä toimintatavoilla ja bisneslogiikoilla. Näiden vastustaminen ja vaihtoehtojen tarjoaminen toimii vipuvartena ihmisryhmien johdatteluun liike-ekosysteemin piiriin. Esimerkkinä voisi antaa nousussa olevan datakeskusten vastustamisen. Google nautti ennen “hyviksen” maineesta suuryritysten joukossa, mutta sen nykyinen toiminta herättää laajaa vastustusta niin laittomien metsähakkuiden, lyhytnäköisen tekoälykiiman, kuin häikäilemättömään datankeruuseen perustuvan bisneslogiikkansa osalta. Toisia rohkaisevia esimerkkejä voi hakea Unkarin Tisza-puolueen ja Serbian opiskeluliikkeen toimeenpanemista järjestäytymismalleista ja niiden vetovoimasta pitkittyneen kansallisen kriisin tilanteessa. Molempia on yhdistänyt kyky tehdä siirtymä spontaanista protestista kohti organisoitunutta valtiollisen vallan tavoittelua, silti omilla ehdoillaan. 

Samaan aikaan pitää kuitenkin muistaa, että kriisit tarjoavat mahdollisuuksia myös vastustajillemme. Siksi on niin tärkeää, että kokonaisvaltainen ekososiaalinen jälleenrakennuspolitiikka luo turvan tunnetta ja vastaa pelkoihin oman elämän peruspalikoiden katoavaisuudesta. 

Kannattaako Elokapinan siirtyä osaksi niin sanottua maakuntavastarintaa?

Komeetassa julkaistussa tekstissä Ville Larkkonen osin kyseenalaistaa ehdotuksemme, että Elokapinan kannattaisi siirtää toimintaansa maakuntiin, vastustamaan suoran toiminnan keinoin haitallisia tuotantolaitoksia, räikeimpiä luonnontuhotapauksia ja jättimäisiä infrahankkeita.

Ensinäkin arvostamme Larkkosen harjoittamaa rehellisyyden peräänkuuluttamista ja kriittistä eteenpäinajattelua. Kaikkia omia varauksiamme tai huoliamme emme ole Elokapinan kohdalla lähteneet kirjoittamaan esseeseen auki, vaan olemme halunneet keskittyä yhteen positiiviseen, uskottavimpana pitämäämme näkymään liikkeen poliittisesti merkityksekkäästä tulevaisuudesta. Joka tapauksessa allekirjoitamme rehellisyyden olevan tosi tärkeää siksikin, että taitavien ja kokeneiden aktivistien työpanos on rajallinen voimavara. Elokapinan liepeillä jo vajaan vuosikymmenen ajan kypsytelty osaaminen ja toimintavalmius olisi tärkeää kollektiivisesti kohdistaa seuraavina vuosina johonkin mikä toimii.

Yksi Larkkosen kritiikin nostama ajatus on, että vaikka nyt hyväksyisimme, että maakuntavastarinta olisi Elokapinalle paras suunta niin sehän ei tarkota, että Elokapina olisi välttämättä maakuntavastarinnalle paras suunta. Näin voi olla. Kuten Larkkonenkin ilmaisee, Elokapinan mukanaan tuoma historiallinen painolasti voi tarkoittaa ainakin aluksi ongelmia, jotka toinen puhtaalta pöydältä aloittava laaja-alainen vastarintaliike välttäisi. Siirtyminen maakuntavastarintaan ilman jonkintasoista sisäistä reformia – tietoista nahanluontia ja toisenlaisen identiteetin tavoittelua, sekä kampanjamallin muutoksia – ei välttämättä johtaisi pitkälle.

Erilaiset paikalliset liikkeet ja muut uudet ja vanhat ruohonjuuritason toimijat, jotka sitten tulevat yhteen liike-haarayhteistoiminnassa, ovat tietysti aito vaihtoehto esittämällemme Elokapina-keskeiselle skenaariolle vahvan maakuntavastarinnan synnyttämisessä. Tuhat paikallista kamppailua lukemattomien eri brändien alla on varmaankin jonkinlainen perusura lähitulevaisuudessa. Tällöin tultaisiin kuitenkin hyvin mahdollisesti törmäämään jälleen siihen, kuinka yhden asian liikkeiden poliittinen voima on rakenteellisesti rajoitettua eikä täytä tarpeitamme enää millään pidemmällä aikajänteellä, huomioiden laajemman tilannekuvan. Kolmas vaihtoehto voisi puolestaan olla jokin uusi kokoava maakuntavastarintaliike, joka olisi kuitenkin organisaationa ihan muu kuin Elokapina. 

Emme itsekään sulje tekstissämme pois tällaisia vaihtoehtoja. Oma ehdotuksemme Elokapinan siirtymästä ei tarkoita olla poissulkeva: luontevaa olisi jos Elokapina ja lukuisat paikalliset toimijat voisivat jatkossa tiiviisti tukea toisiaan, niin kuin ne ovat jo välillä tehneetkin. Jotta tällainen voimakas sommitelma voisi pysyvöityä ja yhteistyön rakenteet syventyä, tulisi Elokapinan kuitenkin yhtä kaikki ottaa askeleita kohti maakuntavastarintaa. Nyt kun Elokapina on kuluneen vuoden aikana pohtinut muutosteoriaansa, tuntuu että tämä siirtymä voisi olla mahdollinen. Tälläisena hetkenä uuden vastarintaa harjoittavan katto-organisaation hahmottelu ei tunnu meille yhtä hedelmälliseltä.

Elokapina kykenee tarvittaessa tuomaan laajemman disruption osaksi paikallisia kamppailuita, esimerkiksi tilanteissa, joissa disruptiolle olisi tilausta, mutta joissa se on paikallisille toimijoille haastavaa leimautumisen pelon takia. Ideaalitilanteessa yhteinen kattobrändi, yhteiset toimintamallit ja valmiit organisoitumistyökalut voisivat auttaa paikallisia maankäyttökamppailuja myös johtajuuden ja toimintakyvyn kysymyksissä. Viitaten esimerkiksi Susanna Myllylän analyysiin kaivoskriittisen liikkeen vaiheista Suomessa: paikalliset vastarintaliikkeet päätyvät välillä kokemattomien mutta kunnianhimoisten hahmojen käsiin, joilla ei välttämättä ole kykyä johtaa niitä yhtään sen suurempiin menestyksiin, mutta joiden taidoista ja resursseista paikallisliikkeet tai niiden alkiot silti tulevat riippuvaisiksi. Tilanteisiin joissa järjestäytyminen on sekasortoista tai sisäisen vallan keskittyminen lähtee hankalille ellei suoranaisen tuhoisille urille, voisi löytyä Elokapinan kaltaisen “kokeneemman kattotoimijan” pakista jo nyt ehkäisykeinoja ja kestävämpiä toimintamalleja, joita voisi jalostaa toimintaympäristöön edelleen sopivammiksi.

Larkkosen teesi, että taloudellisesta haitasta on vaikea saada suoralla toiminnalla merkittävää, lienee sinänsä totta. Haluammekin täsmentää: ehdotuksemme viesti ei ollut se, että juuri suora toiminta olisi merkittävin (tai varsinkaan yksin tehtynä riittävä) instrumentti relevantin taloudellisen haitan kerryttämiseen. Elokapina ja laajempi maakuntavastarintakonsepti ovat kaksi eri asiaa, samoin kuin kustannusten tuottaminen silkalla suoralla toiminnalla ja toisaalta laajemman maakuntavastarinta-rintaman voimin ovat eri asioita. Paikalliskohteiden puolustamiseen ja pidäkettä luovien taloudellisten vaikutusten tuottamiseen tarvitaan mukaan koko maakuntavastarintatoimijoiden spektri, joista lopulta vain pieni osa tekee suoraa toimintaa. Juuri Viiankiaavan koeporauspysäytysten kaltaisella suoralla toiminnalla emme välttämättä oleta olevan ratkaisevin vaikutus, vaikka näemmekin sen henkisen toiminnan lisäämisen yhtenä hedelmällisenä mahdollisuutena Elokapinalle.

Tekstissä emme myöskään juurikaan selkeyttäneet, millaista ja miten laajaa taloudellista haittaa ajattelemme maakuntavastarinnalla aikaansaatavan. Voidaan ajatella, että siinä tavoitellaan ikään kuin sellaista haitan kynnysarvoa, joka riittää niissä kyseisissä paikalliskamppailuissa. Perusesimerkkinä tässä vaikkapa mainehaitta ja siitä koituvat kustannukset, jotka usein todistetusti saavat yhteismetsät ja metsäyhtiöt vetäytymään luonnonmetsähakkuista. Samalla pyritään kirkastamaan kansalaistottelemattomuuden roolia osana aktivistin työkalupakkia: se ei ole pelkkä mediahuomion väline vaan sillä pyritään suoraan vaikuttamiseen. Tämä asettaa mielestämme vaatimuksia sille, että miten ja missä vaiheessa kulloistakin tarinan kaarta keinoa käytetään, ja millaista identiteettiä ja taustaa sen harjoittajat edustavat. Jos käsitys radikaalista vastarinnasta urbaanien etelän aktivistien juttuna halutaan murtaa, se ei tapahdu ilman reipasta uudelleenorientoitumista.

Mitä tulee oletukseen vähemmästä mediahuomiosta maaseudulla toimittaessa: emme sellaisenaan allekirjoittaisi sitä. Esimerkiksi Aalistunturin, Viiankiaavan ja Hangon hiilijunan kaltaiset esimerkit antavat osviittaa, siitä miten maakuntavastarinnalla on saatavissa hyvin mediahuomiota, kulttuuriseen muistiin jääneet historialliset esimerkit, kuten Koijärven, Talaskankaan ja Inarin metsäkiistojen kaltaiset paikalliset kamppailut mielestämme tukevat tätä argumenttia. Hyperpaikallisen kautta ponnistaminen valtakunnan julkisuuteen on medialogiikan perusta ja  toisaalta monissa Elokapinan ja globaalin XR:n suurkaupungeissa järjestämissä tieblokeissa ja muissa aktioissa on ollut jo vuosien ajan paljon haasteita saavuttaa halutunlaista ja -laajuista mediahuomiota.

Stansvikin metsän kiistaa koskien on kuitenkin ilman muuta totta, että aktivistinen kulttuuri ja populaatio juuri Helsingissä mahdollisti Stansvikin kamppailun moninaisena ja vaikuttavana kokonaisuutena, jollaiseksi se muodostui. Muissa kaupungeissa vastaavat vastarintakampanjat aloitetaan usein pienemmillä resursseilla kuin Helsingissä – mutta ei juuri koskaan mitenkään tyhjästä. Uskomme että Stansvikeja syntyy jatkossa muuallekin Suomeen. Soveltamiskelpoisia historiallisia esimerkkejä löytyy niitäkin kourallinen. Etelän ja Helsingin resursseja ja niiden kykyä tarjota tukea paikallisille toimijoille muualla maassa ei silti voi tai pidä vähätellä.

Tekstimme teknologia- ja tekoälyanalyysi on puutteellinen; ehdotetut toimintapolut eivät ota huomioon tekoälylähtöisiä lähivuosien kehityskulkuja ja myllerryksiä

On totta, että emme tekstissä syventyneet tekoälyyn ja sen mukanaan tuomiin kehityskulkuihin. Nyt kun vauhti asian ympärillä entisestään kiihtyy ja myös vastarinta on alkanut kesän ja syksyn mittaan organisoitua Suomessa, meilläkin datakeskusbuumi selkeimpänä viitepisteenä, haluamme käyttää tilaisuuden sanoa asiasta lyhyesti jotain oleelliseksi uskomaamme.

Tätä kirjoittaessa vaikuttaa täysin mahdolliselta, joskaan ei varmalta, että näkyvissä on tekoälylähtöinen läntinen tai globaali poliittinen kriisi seuraavan 1-2 vuoden aikana. Toteutessaan poliittinen kriisi tulee rakentumaan monitahoisesta yhdistelmästä tekijöitä:

  • tekno-oligarkkien vallan paisuminen ja jättiyhtiöiden ylilyöntien ja piittaamattomuuden synnyttämä radikaali vastareaktio;
  • tietoturvan tuhoutuminen ja ihmisiä järkyttävä vainon ja valvonnan laajentuminen vastareaktioineen;
  • tekoälylähtöinen työttömyys ja koetut sosiaalisen statuksen menetykset erityisesti tietotyötä tekevien keskuudessa;
  • sähkön hinnan nousun tuottama suuttumus;
  • datakeskuslähtöinen lähiympäristön puolustusliikehdintä;
  • pääomien ja omaisuuden lisäkeskittymisen tuottama epäoikeudenmukaisuuden kokemus;
  • tekoälykehitykselle povattujen eksistentiaalisten riskien jonkinasteinen toteutuminen tai käyminen järkyttävän lähellä niitä;
  • ja/tai moninaiset sosiaaliset vaikutukset (merkityksellisyyden, sivistyksen ja jaetun todellisuuskäsityksen murentuminen sekä valtavirtaistuva moraalinen tyrmistys tekno-oligarkkien ihmisvihamielisiä ideologioita kohtaan).

Mahdollista on myös AI-rahoituskuplan laaja-alainen puhkeaminen ja sen myötä globaaleja laineita liikkeelle laittava finanssikriisi. Tätä julkaistaessa teknologia- ja tekoälyosakkeiden arvo Kiinan pörssissä on ollut jyrkässä laskussa jo kolmatta kuukautta ja Wall Streetillä Googlen, Amazonin ja Intelin osakkeiden arvo on ainakin hetkellisesti romahtanut.

Ei olekaan yllättävää, että vastareaktio jatkuvasti voimistuu ja siihen on latautunut harvaisen suurta potentiaalia yhdistää moninaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. On myös mielestämme havaittavissa, että teknojättien toimintaan alkaa Suomea myöten latautua sellaista kollektiivista tunnemaisemaa ja huolta, jossa on erityistä väkevyyttä ja räjähdysherkkyyttä. Menestyvän politiikan tekemisen ohelle tämä voi olla realisoitavissa myös ihmisten maailmankuvien muuttamisena. 

Käsillä oleva tilanne kannattaa ymmärtää erityisesti aihepiiriin ja sen ympärille rakentuvaan dramaan liittyvinä syvinä kulttuurisina merkityksinä ja intohimoina, sillä aivan kaikki hype ja tuomiopäivän profetiat asian ympärillä eivät välttämättä pidä vettä: esimerkiksi tekoälyn kehityksen realisoituminen talouden dramaattisina uudistumisina tai uuden kasvupyrähdyksen muodossa näyttää edelleen sumuiselta ja kyseenalaiselta.

Jokatapauksessa kuvailemaamme syvempään poliittiseen kriisiin voisikin olla syytä alkaa luonnoksenomaisesti jo valmistautua, akuuttien datakeskuksia ja digitaalista itsenäisyyttä koskevien vastarintakamppailujen rinnalla. Mikäli kriisi laajenee koko maailmanjärjestelmän kriisiksi ja dramaattiseksi arkielämää häiritseväksi sekasotkuksi, ovat tällä kertaa, toisin kuin vuoden 2008 jälkeen, syylliset ja vastuulliset samantien nimettävissä ja seipään nokkaan nostettavissa.

Tekoälyekspansion kärjistämä ilmiövyyhti tulee kytkeytymään osaltaan myös muihin akuutteihin, ihmisten arjessa jo näkyviin kehityskulkuihin. Toteutuessaan tekoälylähtöinen kriisi tapahtuisi edelleen syvenevän ja todennäköisesti vuosia kestävän Hormusinsalmen sodan ja fossiilienergiatoimitusten kriisin päälle, joka on jo tehnyt energian kuljetuskustannuksista äärimmäisen kalliita. Tilanne laajenee parhaillaan kasaantuviksi elinkustannus- ja ruokakriiseiksi ympäri maailmaa. Hormusinsalmelta lyövien laineiden vaikutusten ja tekoälysekasorron laajuutta olisikin kannattavaa vertailla myös vastakkain ja miettiä tarkemmin niiden implikaatioita ympäristöliikkeelle. Tällä hetkellä niistä näyttää tulevan 2020-luvun jälkipuolen kaksi suurinta Suomessa vaikuttavaa poliittisen talouden megadisruptiota, ellemme kohtaa jonkinlaisen eskaloituvan maailmansodan muodossa vielä pahempia onnettomuuksia.

Esseessä esittämiemme pitkäjänteisyyden teesien ja 10-15 vuoden aikajanan kannalta on kieltämättä huomionarvoinen skenaario, että Hormusinsalmi tai tekoälyn vaikutukset voivat puskea Suomessakin taloutta ja eri ihmisryhmiä syvempään kriisimoodiin jo seuraavina parina vuonna. Tarkoittaako tämä sitä, että vakauden aika Suomessa loppuu nyt näihin vuosiin eikä vasta 2030-luvun puolella, kuten tekstissämme argumentoimme, on asia joka jää nähtäväksi. Jos näin käy, on sen vaikutus ympäristöliikkeen uudistumis- ja laajenemispyrkimyksille lähinnä järjestäytymis- ja uudelleenorientoitumisajan valitettava lyheneminen. Toisaalta kärjistyvät olosuhteet voivat myös tuottaa meille nopeampaa kirkasta selvyyttä siitä, millainen politiikka ja millaiset siirtymäaskeleet toimivat jatkossakin kroonisen monikriisin maailmassa.



Kiitos, että otit ajan lukea reflektioita ja vastauksiamme! Olemme pitäneet syksyn mittaan esitelmiä tekstin sisällöstä ja käyneet monia keskusteluja heränneistä kysymyksistä. Teemme näin mielellään myös vastaisuudessa, voit olla meihin yhteydessä info@mitatulisitehda.fi.

Lauri Autere, Topi-Matti Heikkola, Meri Külm & Pekko Riihonen

Keltapurjeinen purjevene myrskyisessä meressä lähellä rantaa. Taivaalla on vaaleita, korkeita pilviä. Taustalla näkyy muita purjeveneitä.
Jacob Isaackzoon van Ruisdael – Stormachtige zee met zeilschepen (1668). CC0 Public domain