Mitä Suomen ympäristöliikkeen tulisi seuraavaksi tehdä?

Johdanto nykyhetkeen

Vuoden 2026 alkupuoliskolla meiltä suomalaisessa ympäristöliikkeessä puuttuu tarvittava liikevoima uusille laajoille läpimurroille ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa. Käynnissä ei ole hetkeen ollut sellaista momentumia ja keskinäisen organisoitumisen syventämistä, joilla tuottaisimme kestävyysmurrokselle suotuisat poliittiset voimasuhteet ja ilmapiirin. Liikkeeltä puuttuu päämääriinsä nähden uskottava vaikutusvalta ja neuvotteluvoima, eikä sen tekemä maailmankuvaa levittävä ja kouluttava työ ole toistaiseksi kyennyt luomaan vakavasti otettavaa kulttuurista vastahegemoniaa vallitseville tavoille ymmärtää maailmaa ja toimia siinä.

Samaan aikaan yhteiskunnan eri puolilla tehdään toki paljon hyvää työtä. Suomesta löytyy edelleen yksittäisiä hyviä kehityskulkuja ja lähtökohtia, joista jatkaa. Radikaali ympäristöliike on raivannut itselleen aseman kaikkien tuntemana yhteiskunnallisena toimijana. Yhteiskunnassamme on edelleen demokraattisia taloudellisia instituutioita, joita olisi mahdollista hyödyntää nykyistä laajemmin. Vasemmistoliiton jäsenmäärä on räjähtänyt ylöspäin. Ekososiaalista teollisuuspolitiikkaa kehitetään määrätietoisesti kohti konkretiaa. Kohtuutalouden ja kestävyysmurroksen mahdollisuuksia tutkitaan ja valtavirtaistetaan useissa suurissa tutkimushankkeissa. Ymmärrystä maapallojärjestelmän keikahduspisteiden riskeistä levitetään päättäjien suuntaan. Oikeussaleista on viime vuosina on saatu joitain tärkeitä voittoja ja edellytykset jatkomenestykselle sillä saralla ovat vahvistuneet. Puntaroiva demokratia on noussut julkisen päätöksenteon työkalupakkiin. Kestävyysmurroksen tueksi tarvittavaa teknologistakin kehitystä nähdään. Merkittävä osa kotimaisesta elinkeinoelämästä on edelleen pysynyt sovittujen ilmastotavoitteiden takana.

Silti on selvää, että kokonaiskuva on liikkunut viime vuodet lujaa vauhtia väärään suuntaan. Ilmaston kuumentumisen kiihdyttyä ja puolentoista asteen lämpenemisen rajan käytännössä rikkouduttua vuosikymmen etuajassa, pitäisi ympäristöliikkeen esittää parhaillaan pääosaa poliittisessa kamppailussa, jossa laaja ekologinen jälleenrakennus ja sen lupaama paremman tulevaisuuden visio lyö läpi enemmistöjen keskuudessa. Tällaisille läpimurroille olisi välttämätön tarve – mutta tällä hetkellä emme kertakaikkiaan ole niiden kynnyksellä. Nykyisillä poliittisilla voimasuhteilla edes asteittainen muutos parempaan hiilinielujen vahvistamisessa ja luontopolitiikassa ei tule Suomessa etenemään. Myös lisäpäästövähennykset lepäävät epävarmalla pohjalla. Parin viime vuoden jäljiltä tilanne vaikuttaa samansuuntaiselta lähes kaikissa suurimman historiallisen vastuun kantavissa globaalin pohjoisen maissa. Meneillään on suoranainen ”ympäristöpolitiikan takatalvi”, kuten Tapani Veistola kuvaili joulun alla Elonkehä-lehdessä.

Yleinen tunnelma muutoksen mahdollisuudesta onkin kääntynyt dramaattisesti siitä toivosta, jota vuonna 2018 alkanut uuden aallon ympäristöliike kanavoi. 2020-luvun taitteessa vallitsi ilmapiiri, että iso kivi on saatu liikkeelle ja pian tapahtuu suuri muutos kohti parempaa. Tämä etenemisen tuntu on vaihtunut päivittäiseen puolustustaisteluun reaalipoliittisia maailmanselittäjiä ja autoritäärisiä voimia vastaan. Sodan pelko, kiihtyvä militarisaatio ja läntisen imperiumin rapistumisesta juontuvat geopoliittiset valtakamppailut ovat kääntäneet enemmistöjen huomion muualle. Edes puolittaisesti hallitun ekologisen jälleenrakennuksen läpivieminen näyttäytyy nyt vaikeammalta kuin viisi vuotta sitten, koska suurvaltakilpailun pyörteissä pärjääminen ja sotilaallinen varustautuminen kilpailevat sen kanssa paitsi resursseista, myös paikasta suurena yhteiskuntaa yhteentuovana tarinana ja merkityksenmuodostajana.

Ilman onnistuneita väliintuloja, joilla muutetaan nykyinen politiikan suunta ja kehityskaari, moni keskeinen ilmasto- ja ympäristöpoliittinen saavutus on suoranaisesti uhattuna.

Samaan aikaan yhä isommaksi elefantiksi olohuoneisiimme on hiipinyt kysymys siitä, mitä ylipäätään tarkoittaa ajaa ympäristöliikkeen tavoitteita pian tulossa olevien järjestelmätason shokkien keskellä ja monikriisin kroonistumisen aikakaudella. Yhteiskunnallisen vakauden aikakausi, joka Suomessa ja globaalissa pohjoisessa on toisen maailmansodan jälkeen enimmäkseen vallinnut, on tulossa päätökseen viimeistään ensi vuosikymmenellä. Siitä pitävät huolen sekä maapallon luonnonjärjestelmien kehityskulut, kuten ilmastokriisin käytännössä varma eteneminen vähintään kahteen asteeseen, että vallitsevan globaalin kapitalistisen talousjärjestelmän syvenevät rakenteelliset kriisit. Horisontissa siintää esimerkiksi ruokaturvan romahdus ympäri maapalloa, vakuutusmarkkinoiden häiriöt ja viime kädessä kansantalouksien laaja-alainen luhistuminen ja pitkät lamakaudet. Ennen pitkään uhanalaisiksi voivat käydä myös sosiaaliturva ja luotettava keskushallinto. Ympäristöliikkeelle, ja laajemmin ekologiselle vasemmistolle, on elinehto voida olla relevantti toimija myös tällaisten näkymien edessä. Kuinka varautua ja rakentaa strategioita tähän todellisuuteen?

Tästä tilannekuvasta käsin olemme kokeneet painavaa tarvetta miettiä, miten paremman maailman puolesta toimivien tahojen kenttää voisi strategisesti hahmottaa ja kehittää. Tunnistamme selkeän puutteen: kokonaiskuvaa koskevaa strategiakeskustelua ei juurikaan käydä Suomessa, ainakaan julkisesti. Tätä keskustelua peräänkuuluttaen teemme varsinkin tekstin jälkimmäisellä puoliskolla konkreettisia ehdotuksia tässä hetkessä tarvittavista strategisista suuntaviivoista ja järjestäytymisestä. Katseemme on pitkässä aikavälissä, tästä hetkestä vuosiksi eteenpäin – ei niinkään esimerkiksi ensi vuoden eduskuntavaaleissa ja niihin valmistautumisessa.

Kirjoittajina katsomme, että pelkkä vastarinta ja osallistuminen politiikkaprosesseihin eivät riitä, vaan tähtäimet on nyt maailmanjärjestyksen järkkyessä asetettava olosuhteiden rakentamiseen poliittiselle vaihtoehdolle, jonka taakse yhdistyä nykyistä laajemmalla rintamalla. On tuotava eri organisaatiot ja ihmisryhmät yhteen, sekä luotava yhteiseksi kiintopisteeksi koherentimpi ekososiaalinen visio. Vaihtoehtoinen tulevaisuudenkuva tarjoaisi kilpailevan näkymän ”uusliberaalille ajelehtimiselle” (Albert, 2024) ja ”autoritäärisen finanssikapitalismin nousulle” (Ahokas, 2026), joiden kummankin puitteissa maailma matkaa vääjäämättä syvemmälle kohti melko totaalista ekologista romahdusta, demokratian kaventumista ja lakkaamatonta monikriisiä. Pyrimme pitämään päämäärän ja motivaation maailman muokkaamisen mahdollistavasta ekososiaalisesta visiosta mukana läpi tekstin.

Ympäristö(liikkee)stä kohti laajempaa fokusta

Emme tässä kirjoituksessa ryhdy kertaamaan Elokapinan ja globaalin Extinction Rebellion -liikkeen (XR) voittoja ja saavutuksia. Tunnetuimmat massiivista liikevoimaa aikaansaaneet ja globaalisti inspiroineet kapinat Briteissä keväällä 2019 ja Hollannissa vuonna 2023 olivat lukuisin tavoin arvokkaita ja tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan juurikaan muuttaneet yhteiskuntiensa materiaalista energiaperustaa tai luotsanneet niitä pysyviin jyrkkiin päästövähennyksiin.

XR:ään katsomisen sijaan olemme halunneet etsiä uskottavia vaihtoehtoja XR UK:n vuonna 2018 rakentamalle ja sen jälkeen eri maahaaroissa – kuten Elokapinassa – sovelletulle liikevoima-strategialle ja sen taustalta löytyvälle muutosteorialle. Ilmaston kuumenemisen vauhti, uusin keikahduspisteitä koskeva tutkimus AMOC-merivirtojen mahdollisen pysähtymisen vaikutuksista sekä globaali radikaalioikeiston nousu ja sen vahvistama ”ilmastorealismin” vastaisku ovat järkyttäneet monien radikaaleissa liikkeissä toimivien odotuksia. Myös tulosten puute ja liikkeen strateginen jähmeys on ollut havaitaksemme lannistavaa. Onkin kysyttävä, onko Elokapinalla tai uudella ympäristöliikkeellä muutenkaan käsissään uskottavaa ja nykyistä tilannekuvaa vastaavaa suunnitelmaa eteenpäin pääsemiseksi, ja tarvitsemmeko kokeiltavaksi radikaalisti toisenlaisia ideoita. Tämä ei tarkoita, etteikö viime vuosien suunnitelmissa voisi olla edelleen osia joita hyödyntää, mutta oma huomiomme on tässä tekstissä muualla.

Emme myöskään käsittele tässä kirjoituksessa A22-verkostoon kuuluvia liikkeitä. Hieman maasta ja esimerkistä riippuen vaikuttaa siltä että XR-liikkeen radikaalimmaksi päivitykseksi tarkoitetut ja häiriön eskalointiin, shokeeraukseen ja huomioarvon maksimointiin nojaavat A22-liikkeet eivät neljässä vuodessa saavuttaneet juurikaan isoja voittoja. Yksittäiset tulkinnanvaraiset paikalliset voitot, kuten brittihallituksen hetkellinen vetäytyminen uusista öljynporausluvista Just Stop Oil -liikkeen myötävaikutuksesta, eivät ole kasvattaneet merkittävää kollektiivista liikevoimaa tai luoneet edellytyksiä ilmastoliikkeen peräänkuuluttaman nopean siirtymäpolitiikan läpiviemiselle.

Osa A22-maahaaroista on käsittääksemme ajanut itsensä loppuun ja päätynyt luopumaan niille ominaisen strategian intensiivisestä toteuttamisesta tai todennut tarpeen kokonaan uudenlaisille liikkeille ja strategioille. Valtaapitävät ovat monissa maissa käyttäneet kyseisten liikkeiden periksiantamattomuuden tarjoamat tilaisuudet rikollistaa suora ilmastotoiminta tavalla, joka on lisännyt toiminnan riskejä ja hankaloittanut mobilisaatiota kansalaistottelemattomien taktiikoiden ympärille. Johtopäätöksenä A22-liikkeiden valitsema tie, kiistattomasta urheudestaan huolimatta, ei mielestämme näytä lupaavalta reitiltä tarvittavan paineen synnyttämiseen ja poliittisten voimasuhteiden liikuttamiseen.

Tätä näkymää vasten haluamme käydä läpi, mitä muuta merkityksellistä ja kiinnostavaa haaveihimme on tarttunut seuraamistamme kansainvälisistä keskusteluista, joita parhaillaan käydään globaalin ympäristöliikkeen, degrowthin ja populaarien vasemmistolaisten liikkeiden sekä keskeisten tutkijoiden ja ajattelijoiden parissa. Tulemme soveltamaan parhaina pitämiämme ehdotuksia ja terävimpiä havaintoja suomalaisen ilmasto- ja ympäristöliikkeen kontekstiin ja nykytilaan.

Meidän kirjoittajien taustat ovat ensi sijassa vuoden 2018 jälkeisessä uuden aallon ympäristöliikkeessä, Elokapinassa ja Metsäliikkeessä. Analyysimme pohjalta, ja osana sitä, että otamme omat johtopäätöksemme tosissamme, haluamme tässä kirjoituksessa kuitenkin rakentaa toiminnan tulevaisuutta laajemmasta lähtökohdasta kuin totutusta ilmasto- tai ympäristöliikeajattelusta. Pelkkä ympäristöliike, ilmaston kuumentumisen estäminen ja luontokadon pysäyttäminen ovat riittämätön konteksti ja pohja rakentaa yhteiskunnallista käännettä, jolla ihmisyhteiskunnat ja elonkirjo turvataan. Tarvitsemme ihmisten arkielämää paljon laajemmin koskettavan vision nykyistä kurssia paremmasta tulevaisuudesta.

Esitellessämme toimintaehdotuksia ja käsityksiä asioiden tilasta haluamme tehdä sen hengessä “tämä vaikuttaa potentiaaliselta ja uskottavalta” ja “tämä on paras arvauksemme tässä vaiheessa”. Olemme varmasti jostain väärässä, ja kaikkeen emme tule vastaamaan tyydyttävästi. Haluamme kuitenkin tehdä oman osamme ja yrittää jouduttaa järjestäytymistä kohti sitä jotain, mitä tarvitsemme.

Kirjoittaessamme olemme pyrkineet vaalimaan tietoisuutta siitä, että ihmisryhmien tavoitteet, toiveet ja visiot tulevaisuudesta eroavat nykyisin toisistaan merkittävästi. Mielestämme oikea lähtökohta ei ole oletus, että me kaikki tilanteen vakavuuden tajuavat yhdistymme yhden kokonaisvaltaisen totuuden taakse. Sellaista totuutta ei löydy edes kirjoitusryhmän kesken. Emme kuitenkaan katso sen olevan este luottamukselliselle ja määrätietoiselle yhteistoiminnalle. Siksi haluamme nostaa tässä johdannon lopuksi esiin yhteisiä nimittäjiä ja tulevaisuuden suuntia, jotka ajattelemme tekstistämme potentiaalisesti hyötyvien ihmisten ja organisaatioiden jakavan. Nimittäjät edustavat meille kunnianhimoista ja uskottavaa vastausta monikriisiin. Niiden jälkeen esittelemme myös käsityksemme ympäristöliikkeen tielle nykyisellään kasaantuneista esteistä.

Näillä osioilla haluamme vastata lukijan mieleen mahdollisesti tässä kohtaa nousseeseen kysymykseen: haluavatko nämä tyypit suurinpiirtein samoja asioita kuin minä, ja näkevätkö he maailman ja sen tilan samansuuntaisesti – onko tämä pitkä teksti minulle relevantti?

Yhteiset nimittäjät ja tavoiteltava tulevaisuus

Lyhyesti sanottuna näemme, että on tehtävä töitä planetaaristen rajojen sisään mahtuvan ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että talousjärjestelmä sopeutetaan ekologisiin reunaehtoihin (donitsitalous, vahva kestävyys) ja se mukailee monia kohtuutalouden (degrowth) ajatuksia. Teknojättien ja finanssipääoman valtaa on tiukasti rajattava ja fossiiliteollisuus ajettava alas. Useimpien luonnonvarojen kulutusta on vähennettävä, ja esimerkiksi kaivosalan ja selluteollisuuden materiaalivirtoja pikemminkin supistettava kuin kasvatettava. Tiedevetoisen suunnittelun ja julkisen vallan roolia on kasvatettava markkinoiden toiminnan ohjaamisessa ja suuntaamisessa. Alasajon rinnalla tarvitaan koordinoitua ylösajamista: uutta hiilineutraalia teollisuustuotantoa, uusia arvon luomisen tapoja ja uutta työtä.

Oikeutuksensa kadottaneen uusliberalismin ja valtavirtaisesti tulkitun keynesiläisyyden tilalle on koottava kasvunjälkeinen taloudellis-ideologinen kehys ja poliittinen ohjelma. Tarvitaan uskottava vaihtoehtoinen malli siitä miten pyöritetään yhteiskuntaa, joka on vapautettu rakenteellisista kasvuriippuvuuksista. Osana tätä pakettia näemme demokratian laajentaminen niin taloudellisen kuin muunkin päätöksenteon piirissä, esimerkiksi lisäämällä osuuskuntien, paikallisten kansalaisraatien, suuryritysten demokratisoinnin, vaihtoehtoisten rahoitusväylien ja osallistavan budjetoinnin roolia. Elämän uusintamisen perusedellytysten – ruuan, energian, asumisen, hoivan – riittävä saatavuus kaikille on priorisoitava, ja mahdollistettava halukkaille perhekunnille ja yhteisöille näiden tuottamisen ottaminen takaisin omiin käsiin. Luonnon elinvoiman ja hiilivarastojen palautuminen täytyy mahdollistaa sopimilla maankäyttöpolitiikasta ja luonnonvarojen käytöstä kokonaisvaltaisesti, uuden yhteiskuntasopimuksen ja resurssidemokratian hengessä ja näissä puitteissa paikallista päätösvaltaa vahvistaen.

Geopolitiikassa on irtauduttava riippuvuuksista autoritäärisiin fossiilivaltoihin (Venäjä, USA, Persianlahden maat) ja rakennettava energiantuotannollista, digitaalista ja sotilaallista suvereniteettia yhdessä muiden halukkaiden maiden kanssa. Imperialistinen ja uuskolonialistinen maailmanjärjestys on kaikkiaan purettava ja tuettava globaalin etelän maiden irtautumista epätasa-arvoisen vaihtokaupan rakenteista. Tilalle on luotava kouriintuntuvaa globaalia solidaarisuutta, monenkeskistä tasavertaista yhteistyötä, ja riippumattomampia kaupan ja rahoituksen malleja, jotka vähentävät uusliberaalin kapitalismin ylikansallisen sääntökehikon pakkovaltaa kaikkiin osapuoliin.

Kaiken kiintopisteenä tulee toimia helposti ymmärrettävä ja allekirjoitettava visio siitä, että jälleenrakennamme parempaa tulevaisuutta. Konkreettisesti se tarkoittaa siirtymän aikakautta, jossa kaikille on tehtävää ja joka toteen pantuna mahdollistaa meille paremman, vakaamman ja merkityksellisemmän elämän monikriisin tyrskyissä.

Keskeisimmät esteet ripeää ekososiaalista jälleenrakennusta toteuttavalle politiikalle

Taloudelliset ja rakenteelliset esteet:

Kasvuriippuvuudet valtiollisissa ja ylikansallisissa (EU:n) talousinstituutioissa. Riippuvuuksissa on kyse mekanismeista, jotka tekevät yhteiskunnallisen hyvinvoinnin ja talouden toiminnan riippuvaiseksi jatkuvasta bruttokansantuotteen kasvusta. Kasvuriippuvuuksien vallitessa ekososiaalisten tavoitteiden priorisoiminen yli summittaisen talouskasvun tavoittelun voi kriisiyttää julkisten palveluiden rahoituksen ja uhata monien ihmisryhmien nykyisiä palkkatyöpaikkoja, erityisesti jos tuloja ja omaisuuksia uudelleenjakavaa veropolitiikkaa tai keskuspankkirahoitusta ei haluta tehdä. Tämä voi vaikeuttaa liittolaisuuksien rakentamista ympäristöliikkeen, työväen ja edistyksellisen pääoman välille. Bkt:n kultuurinen asema yhteiskunnan kehityksen tärkeimpänä mittarina ja koettuna mahdollistajana pönkittää kasvuriippuuksia. Ks. kasvuriippuvuuksista esim. Keyßer et al. (2025), Vuorinen (2026), Wiman (2026) ja Koskimäki (2026).

Poliittiset ja hallinnolliset esteet:

Fossiili-, sellu- ja finanssipääoman ja näiden intressejä ajavien edunvalvojien suhteettoman suuri vaikutusvalta politiikassa. Ja vastaavasti: Muutosliikkeiden toistaiseksi riittämätön kyvykkyys vaikuttaa pääomavirtoihin ja saada haltuun yhteiskunnallisia valta-asemia, joita tarvittaisiin radikaalin siirtymäpolitiikan läpiviemiseksi ja tuhoisimpien tuotantomuotojen alasajamiseksi.
Geopoliittiset jännitteet, globaalit valtakamppailut ja pitkittyvät sodat, joiden myötä turvallisuus ja sotilaallinen varustautuminen ovat syrjäyttäneet siirtymäpolitiikan, ilmastokysymykset ja osittain jopa hyvinvointikysymykset poliittista suhdannetta ja ilmapiiriä määrittävinä teemoina.
Ilmastoestämisen nousu, eli ekososiaalista oikeudenmukaisuutta ja ilmastotoimia vastaan mobilisoituneen uuskonservatiivisen ideologisen liittouman vahvistuminen ja yhtenäistyminen. Seurauksena on monilla sektoreilla pitkittyvää yhteiskunnallista suostumusta vallitsevan nykytilan ja uusliberaalin arkijärjen jatkumiselle, konkretisoituen edelleen uusina investointeina tuhoisiin polkuriippuvuuksin. Ks. ilmastoestämisestä esim. Toivainen ja Lähde (2024), estämisen diskursseista Fortin et al. (2025) ja uuskonservatiivisestä käänteestä Ronkainen (2025).
Kapeaa demokratiakäsitystä edustava ja vallan epätasaista jakautumista ylläpitävä nykymuotoinen parlamentaarinen hallintojärjestelmä, joka ei kannusta ja opeta enemmistöjä laajaan yhteiskunnalliseen toimijuuteen. Suomalaisen kansalaisyhteiskunnan suhteellinen haluttomuus kamppailla poliittisen järjestelmän reformoimiseksi ja demokratian laajentamiseksi taloudellisen vallankäytön sektorille. Ks. kapeasta demokratiasta ja eriarvoisuudesta kestävyyskriisien ajurina esim. Korhonen (2022).

Kulttuuriset esteet:

Enemmistöjen imperiaalinen elämäntapa jossa ylikulutuksen ja oman työn kytkös ekologisten rajojen ylitykseen ja globaaliin riistoon ei ole näkyvissä eikä mielessä, vaan pysyy rakenteellisesti piilossa. Ks. imperiaalisesta elämäntavasta Brand & Wissen (2021) ja Wissenin haastattelu Komeetta.infossa.
Nykyisen valtakulttuurin vallitseva maailmankuva, joka on piirteiltään muusta luonnosta irrallinen, yksilökeskeinen, teknologia- ja edistysuskoinen, eurosentrinen, länsimaiset valkoiset ihmiset muiden yläpuolelle sekä ihmisen muun luonnon yläpuolelle nostava. Ks. vieraantumisesta ja yksilökeskeisyydestä Ipbes Transformative Change Assesment Report (2024) ja syväekologinen traditio, esim. Elonkehä-lehti.

Eräät luetelluista esteistä ovat ikään kuin toistaiseksi voimassa olevia tosiasioita, joiden kanssa tulee tavalla tai toisella elää, mutta suurin osa niistä on välttämätöntä ylittää seuraavan muutaman vuosikymmenen aikana. Tehtävä on vaikea, emmekä ole siihen kaikilta osin valmistautuneita. Asiassa voi auttaa, jos opimme kysymään toisiltamme järkkymättä kirkastavia kysymyksiä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi: Mitä fossiili-, finanssi- ja sellupääoman poliittinen kukistaminen oikeastaan meiltä vaatii? Millaisten poliittisten voimasuhteiden vallitessa epätasa-arvoa syventävät, muiden kustannuksella rikastuvat ja ilmaston kuumentamiseen sitoutuneet voimat saataisiin pysäytettyä? Minkälainen muutosliike ja eri toimijoiden ekosysteemi tähän tehtävään tarvitaan? Millaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, osaamiset ja kyvykkyydet mahdollistaisivat tiettyjen esteiden purkamisen?

Seuraavissa viidessä osiossa hahmottelemme reittejä, joita pitkin on uskoaksemme mahdollista käydä vakavissaan edellisten esteiden kimppuun ja löytää niihin ratkaisuja. Ensimmäisessä luvussa analysoimme ympäristöliikkeen suhdetta valtiovaltaan ja tarkennamme muihin perustavanlaatuisiin strategisiin kysymyksiin. Toisessa luvussa hahmottelemme muutosta luovaa poliittista subjektia. Kolmannessa luvussa arvioimme tilanteeseemme sopivaa muutosteoriaa ja neljännessä teemme ehdotuksen kolmesta liikehaarasta, joiden kautta jäsentää ja organisoida edessä olevaa poliittista kamppailua. Viidennessä luvussa vedämme tekstiä yhteen, esittelemme mitä johtopäätöksemme voisivat tarkoittaa Elokapinalle, sekä peräänkuulutamme uutta toimijaa Suomen liikekentälle.

Luku 1. Millaisilla strategioilla voisimme ylittää murroksen tielle kasaantuneet esteet?

Valitessamme liikkeenä strategioita, joilla menestyä kestävyysmurroksen toteuttamisessa ja vastustajiemme päihittämisessä, on nähdäksemme välttämätöntä huomioida ensin tiettyjä ilmasto- ja ympäristökriisin luonteesta kohoavia reunaehtoja ja lähtökohtia. Seuraavissa alaotsikoissa ehdotammekin eräänlaisia maailmankuvallisen tason lähtökohtia, joiden ympärille rakentaa jaettua strategiatyötä. Radikaalien muutosliikkeiden epätyydyttävän menestyksen ja ilmastoliikkeen momentumin hiipumisen voi osaltaan väittää olevan seurausta sekavista tai muutoin vaillinaisista vastauksista tällaisiin maailmankuvallisella ja metastrategisella tasolla liikkuviin kysymyksiin.

1.1. Selkeän suhteen muodostaminen valtioon ja valtiovallan tavoitteluun

Liikkeiden tilannekuva ja toiminta on ristiriitaista, kun ottaa huomioon aiemmin listatut esteet. Yhtäältä tunnistamme, että valtaapitävät eivät aio toteuttaa ympäristöliikkeiden vaatimia tarvittavia muutoksia, mutta samaan aikaan toiminta kuitenkin keskittyy lähinnä muutosten vaatimiseen. Tästä peruskaavasta pitäisi irtautua. Liikkeiden tulisi keskittyä rakentamaan tavallisten ihmisten yhteistyöhön ja tarpeiden täyttämiseen perustuvaa valtaa, jonka laajentamisen kautta myös järjestelmän muovaaminen ja valtion instituutioiden haltuunotto voisi onnistua. Ehdotus pyrkiä kiinni valtiollisen vallan vipuvarsiin ja valtion instituutioiden perinpohjaiseen muovaamiseen johtaa kuitenkin uudenlaisiin kysymyksiin ja jakolinjoihin liikkeiden sisällä. Onko valtio pohjimmiltaan kasvukapitalistinen rakennelma, jonka toimiminen ratkaisun osana on mahdotonta? Onko valtiolla mitään toivoa autonomiasta globaalin kapitalismin puristuksissa? Nähdäksemme kestävyysmurrosta tavoitteleva liike ei pysty vakuuttamaan suurta yleisöä ja rakentamaan toimintaansa pitkäjänteisen strategisesti, ellei sillä ole vastauksia näihin kysymyksiin ja valtiosuhteeseensa.

Ensimmäinen kysymys valtion käyttökelpoisuudesta osuu syvälle vasemmiston pitkäaikaisiin kiistoihin ja jakolinjoihin, sosialismin ja anarkismin välille. Yksinkertaistaen, sosialistit ovat perinteisesti painottaneet valtion haltuunottoa ja anarkistit uuden yhteiskunnan rakentamista valtiosta riippumattomasti. Jakolinjojen olemassaolo on hyvä tunnistaa, koska ne tuskin ovat katoamassa mihinkään ja tulevat varmasti vastaan muutosliikkeiden sisäisessä ja välisessä kritiikissä myös jatkossa. Käytännöllisenä lähestymistapana valtiosuhteeseen haluamme nostaa esille pari perityssä tilanteessamme olennaista argumenttia.

Ensinnäkin: suhde valtioon on olemassa, vaikka sitä ei olisi pohdittu tai sanoitettu, ja tällöin sanaton vallitseva käsitys ohjaa hiljaisesti strategiaa. Tämä pätee esimerkiksi Elokapinaan, jonka strategia pohjimmiltaan on nojannut paitsi valtion ratkaisevaan rooliin kriisissä, myös valtion mahdollisuuteen vastata niihin vaatimuksiin, joita sille on esitetty.

Me kirjoittajat haluamme allekirjoittaa valtion roolin keskeisyyden. Valtion, ja toisaalta sen muovaamisen, on oltava strategiamme keskeinen osa, koska ekologisen romahduksen pahimpien vaikutusten estämisellä on kiire. Vaikka sosialismin ja anarkismin pioneerit ovatkin historiassa usein toimineet sotien, kolonialismin ja autoritaaristen sortokoneistojen puristuksissa, aiheuttaa ekokriisi silti luonteeltaan erilaisen, kokonaisvaltaisemman aikapaineen yhteiskuntajärjestyksen muuttamiselle. Valtio on lähivuosikymmenet ainoa taho, jolla on sääntelykapasiteetti vähentää ja uudelleenohjata yhteiskunnan materiaalivirtoja sekä alistaa markkinat sosio-ekologisten yhteisöjen päätäntävallalle ja tarpeille. Ekokriisiä tuskin ehditään hidastamaan merkittävästi ennen nykyjärjestystä järisyttäviä vaikutuksia, mutta valtion rakenteisiin keskittyvä toiminta on silti olennaista kärsimyksen lievittämiseksi ja saavutettavissa olevan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Koska nykyinen parlamentaarinen politiikka on vahvasti kytkeytynyt useisiin mainitsemiimme esteisiin ekologisen jälleenrakennuksen tiellä, tarvitaan muutosliike – tai liikkeen haara –, joka suuntautuu tavoittelemaan valtiollista valtaa ja valtiollisten instituutioiden haltuunottamista.

Marxilaisessa analyysissä korostuu usein näkökulma, jossa valtio toimii kapitalistisen järjestyksen uusintamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tästäkään näkökulmasta valtion käyttäminen työkaluna ekologisessa murroksessa ei kuitenkaan ole toivotonta. Sosiologi Nicos Poulantzasin mukaan valtio ei ole pohjimmiltaan porvarillinen, sillä valtiolla ei ole pohjimmaista luonnetta. Vaikka valtio on rakenteellisesti sitoutunut kapitalismiin, on se myös jatkuvan luokkataiston areena. Poliittiset filosofit Cicerchia, Morejon, Glyn-Williams ja Paris korostavat kuitenkin tärkeää seikkaa: olisi naiivia ajatella, että valtio voidaan vain ottaa haltuun ja käyttää sitä enemmistön hyväksi. Sen instituutiot vaativat mittavaa demokratisointia.

Jotta pitkäjänteinen strateginen toiminta valtion suhteen on mahdollista, on liikkeellä oltava uskottava ja toivottavasti realistinen ymmärrys siitä, minkälaiset puitteet ja rajoitteet kapitalistinen maailmanjärjestelmä asettaa valtion (ja ylivaltiollisten instituutioiden, kuten EU:n) toiminnalle. Tämä on nähdäksemme jäänyt uuden aallon ympäristöliikkeen toiminnassa liian vähälle huomiolle. Toisen argumentillemme keskeisen ja Poulantzasia pidemmälle menevän näkökulman hahmotteleekin uusweberiläinen Daniel Hausknost (2020). Hänen mukaansa rajat hyvinvointivaltion järjestelmämuutoksen mahdollisuuksille ovat johdettavissa viidestä valtion velvoitteesta: sosiaalisen järjestyksen ylläpito, ulkoinen puolustus, tulot valtion kassaan, pääoman kasautumisen edistäminen ja demokraattinen legitimiteetti. Mielestämme tähän pohjaava Robyn Eckersleyn (2020) ajatus on liikkeille keskeinen: liikkeen pitää pystyä saamaan valtiolle aikaan tilanne, jossa yksi sen peruspilareista, riittävä legitiimiys kansan silmissä, sortuu ellei kasvuun ja pääoman kasautumiseen pakottavia rakenteita muuteta. Samalla tulisi korostaa sitä, että muutkin peruspilarit ovat vaarassa jos kasautumisen annetaan jatkua. Tällaisen tilanteen muodostuminen muuttuu todennäköisemmäksi globaalin kapitalismin ja sen puitteissa toimivien kansallisvaltioiden kohdatessa 2030-luvulla mitä todennäköisimmin niin energiaan, ruokaan kuin ilmastoon liittyviä suuria kriisejä (kriiseistä ks. esim. Albert, 2024).

Globaalissa toimintaympäristössä fokus ei tietenkään voi jäädä kansalliselle tasolle. Monet päätökset EU:n jäsenmaissa tehdään EU-tasolla, ja EU:n sekä yllä kuvatun valtion rajan voikin sanoa olevan häilyvä. Siksi kuvaamaamme logiikkaa tulee soveltaa myös EU-instituutioiden kuten perussopimusten ja Euroopan keskuspankin tasolla, ja liikkeiden on pystyttävä kansallisen tason ylittävään yhteistoimintaan.

Uusgramscilaisessa ajattelussa valtio muodostuu paitsi valtion instituutioista, myös kansalaisyhteiskunnasta. Koska näin käsitetyn valtion piiristä ei ole pakenemista, kasvusta riippumattoman yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava sen sisällä, rakentamalla vastustajaa nykyhegemonialle eli vallitseville poliittisille ja kulttuurisille rakenteille, argumentoivat ekologiset taloustieteilijät D’Alisa ja Kallis (2020). Heidän mukaansa kestävyysmurrosta toteuttavan politiikan tekeminen vaatii pohjakseen elinkeinoja, sosiaalisia suhteita ja aktiviteetteja, joiden logiikka ei ole kapitalismille alisteinen. Tätäkään ei ole ilmastoliikkeen toiminnassa näkyvästi sanoitettu. Käytännössä tätä logiikkaa ovat kuitenkin rakentaneet erilaiset yhteistoiminnallista taloutta, kestävämpiä elämäntapoja ja demokratiaa laajentavat toimijat – näihin palaamme myöhemmin.

Yhteenvetona voimme tunnistaa kolme ehtoa ekososiaalisen poliittisen projektimme menestymiselle: kapitalistisen kasvuvaltion julkisen oikeutuksen horjuminen, kriisin ratkaisemiseen tarvittavan vaihtoehtoisen taloudellisen ja yhteisöllisen logiikan juurruttaminen eri puolille yhteiskuntaa, ja uutta logiikkaa tukevien muutosten vieminen institutionaaliselle tasolle valtiollista valtaa käyttäen. Pyrimme luvussa neljä hahmottelemaan, miten liikkeet voivat rakentaa edellytyksiä ehtojen täyttymiselle.

Kolmeen ehtoon olennaisesti liittyen haluamme esitellä myös kehikon, johon tulemme palamaan tekstin loppupuolella. Yhdysvaltalainen sosiologi Erik Olin Wright (2019, suomennos 2023) on hahmotellut kapitalismin vastustamisen tapoja, ja argumentoi kapitalismin rapauttamiseksi kutsumansa strategisen logiikan puolesta. Wrightin ajattelusta voi sovitella siltaa yllä esiteltyjen, valtiokäsitykseltään osin jännitteisten uusgramscilaisten ja uusweberiläisten näkökulmien välille. Lyhyesti muotoiltuna kapitalismin rapauttamisessa on kyse samaan aikaan

kapitalismin pahimpien vaikutusten estämisestä ja vastustamisesta tuotantopaikoilla, erilaisin vastarinnan keinoin
uusien, nykyjärjestelmän rakosissa ja halkeamissa kasvavien taloudellisen toiminnan vaihtoehtoisten muotojen kasvattamisesta,
kapitalismin radikaalista suitsimisesta ja uusien versojen kasvumahdollisuuksien luomisesta lainsäädäntävallalla ja instituutioiden remontoimisella.

Tälläisen kokonaisstrategisen ajattelun merkittävä etu on se, että rapauttamista harjoittaessa kaikkien toimijoiden ei tarvitse jakaa samaa valtiokäsitystä eikä olla samaa mieltä eri strategioiden tärkeysjärjestyksestä. Eri toimijat voivat keskittyä mielestään hedelmällisimpään toimintaan, oli se sitten riiston ja hyväksikäytön konkreettista vastustamista, vaihtoehtojen rakentamista, tai institutionaalisen vallan muovaamiseen ja uudelleenjärjestelyyn tähtäävää toimintaa. Samaan aikaan pidämme selvänä, että eri toimijat tarvitsevat tässä suhteessa toisiaan: ilman valtiovallan käyttöön tähtäävää liikettä ruohonjuuritason liikkeet tullaan murskamaan – ja toisaalta ilman ruohonjuuritason liikkeiden rakentamia elinvoimaisia referenssejä ja liikevoimaa, valtiovaltaan tähtäävä liike ei voi onnistua toisenlaisen elämäntavan ja yhteiskuntajärjestelmän juurruttamisessa rakenteiksi asti.

1.2. Toiminnan aikajänteen pidentäminen

Extinction Rebellionin haarat ankkuroituivat toiminnassaan siihen, että kymmenet tuhannet mielenosoittajat painostavat hallitukset ensimmäisiin myönnytyksiin välittömästi, ja radikaaleista ilmastotoimista laajemmin päättävät kansalaisfoorumit voitaisiin saada valta-asemaan joidenkin vuosien aikajänteellä. Viime vuoden aikana laajaa kiinnostusta ilmastoliikkeen piirissä herättänyt All in -pamfletti (Rodrigues & Eden 2024) ottaa epäröimättä lähtökohdakseen tarpeen koko kapitalismin kaatamisesta ja ehdottaa noin viiden vuoden aikajännettä kokonaisvaltaiseen ekososialistiseen vallankumoukseen.

Mielestämme niin XR:n alkuperäisen muutosteorian kuin All in -pamfletin kirjoittajien Mariana Rodriguesin ja Sinan Edenin ehdottama lyhyt aikajänne seuraavalle ilmastotoiminnan aallolle ei riitä tarvitsemaamme syvään yhteiskunnalliseen muutokseen. Sen sijaan tällainen takaraja ohjaa meitä samankaltaiseen toiminnan sykliin ja laatuun kuin 2018 alkaneen uuden aallon ilmastotoimijat ovat viime vuosina harjoittaneet.

Ottaen huomioon perityn tilanteen, poliittisen tietoisuuden tason, fossiili-intensiiviseen elämäntyyliin perustuvat valtavirtaiset identiteetit ja tottumukset sekä nykyiset poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet, näyttää selvältä, ettei yhteiskunnalliset voimasuhteet tyystin keikauttava läpimurto ole uskottava skenaario muutaman vuoden aikajänteellä. Tarvitsemme sitoutumista ja suunnitelmia pidempiaikaiseen kamppailuun. Keskeisin argumenttimme on, että jos liikkeidemme ydin perustetaan (toistuvasti!) liian optimistisen aikataulun varaan, emme tule rakentaneeksi niitä meiltä puuttuvia edellytyksiä, kykyjä ja pidempijänteisiä organisaatioita, joille suurempi järjestelmänmuutos myöhemmin voisi perustua.

Liikkeen on, niin karua kuin se onkin, käytännössä asetettava tähtäimet kahden asteen maailmaan, jossa turvarajat on ylitetty. Keskeisen ilmastotutkija James Hansenin ja tutkimusryhmän arvio viime vuodelta on, että nykyisellä kuumenemisnopeudella kaksi astetta saavutetaan sekin jo vuoteen 2045 mennessä. Jos tai kun sen myötä edetään aktivoituvien planetaaristen keikahduspisteiden ja järjestelmätason romahdusten todellisuuteen, liikkeen on punnittava rehellisesti millaisia ovat parhaat kuviteltavissa olevat ja merkitykselliset lopputulokset, joita tällaisessa toimintaympäristössä tavoitella. On siis selvitettävä itsellemme, millaisia toimintastrategioita yli kahden asteen kuumeneva planeetta kannaltamme tarkoittaa, ja alettava toteuttaa niitä ennakoiden.

Ottaen huomioon tarvittavan muutoksen laajuuden, nähdäksemme Suomen kontekstissa realistista olisi suunnitella toimintamme jatkossa niin, että pisimmälle kurottavat suunnitelmat ja laajimmat ja radikaaleimmat päämäärät asetettaisiin tästä hetkestä 10–15 vuoden päähän. Albert katsoo vuonna 2024 julkaistussa kirjassaan, että kasvuriippuvuudet purkavaan yhteiskuntaan on kuljettava kehittyneissä maissa ainakin yhden välivaiheen kautta, jossa talouskasvuun edelleen sitoutuvat sosiaalidemokraattiset voimat ensin saavat mandaatin edistää Green New Dealien kaltaista valtavirtaista vihreän siirtymän ja globaalin yhteistyön politiikkaa. Samassa yhteydessä saataisiin läpi reformeja, jotka turvaisivat tavallisten ihmisten ja työntekijöiden asemaa ja toimintaedellytyksiä monikriisin vaikutusten puristuksessa. Näin luodaan tarvittavat edellytykset seuraavalle askeleelle, eli syvemmälle rakenteisiin pureutuvalle kestävyysmurrokselle, jolla täytyy ratkaista valtioille nykyjärjestelmän puitteissa mahdottomaksi käyvät dilemmat (ks. esim. Alami et al., 2024) kasvupakkojen ja toisaalta taloudellisen stagnaation ja ekologisen romahduksen kasvua entisestään hidastavien vaikutusten välillä.

Ehdotammekin, että ekososiaalisten muutosliikkeiden yhteinen poliittinen strategia tähtäisi ratkaisevien läpimurtojen saavuttamiseen 2030-luvun loppupuolella, liikkeiden saavutettua sitä ennen tarpeellisia lyhyen ja keskipitkän aikavälin pienempiä voittoja. Näitä voittoja tarvitaan vaaleissa, vastarintakamppailuissa ja uusien vaihtoehtoprojektien valtavirtaistamisessa sekä ilmastolain toimeenpanossa. Jotta isommat voitot ovat mahdollisia, on jo lähivuosina pysäytettävä radikaalioikeiston ja fossiilipääoman vallan kasvu ja onnistuttava enemmistöpohjaisen poliittisen koalition luomisessa. Eräitä lupaavia esimerkkejä tästä ovat ekososialisti-populisti Zohran Mamdanin vaalivoitto New Yorkissa ja uudistuneen Vihreän puolueen nousukiito Isossa-Britanniassa. Palaamme tarkastelemaan näitä tapauksia luvussa 2.

Onnistuminen vuosikymmenen tai kahden aikajänteellä ei sekään tarkoita, että työ loppuisi siihen. Emme näe syytä olettaa, etteikö kamppailu ja työ tule muodossa tai toisessa jatkumaan koko elinikämme, vaikka on tietysti tähdättävä siihen, että vuosisadan jälkipuoliskolle siirryttäessä työpöydällämme olisi siihen mennessä saatujen valtavien yhteiskunnallisten voittojen puolustaminen ja syventäminen.

Ei ole poissuljettavissa, etteivätkö erilaiset yhteiskuntavakautta ja kriittisiä toimitusketjuja koskevat romahdusskenaariot voisi toteutua jo ennen kuin muutosliikkeen vahvistumiseen tarvittava 10–15 vuoden ajanjakso tulee päätökseen. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa toukokuussa 2026 Iranin sodan vaikutusten syvyys globaaleihin energiavirtoihin, talousjärjestelmään ja yhteiskuntiin ei ole vielä täysin näkyvissä, mutta se tulee olemaan järisyttävä ja monivuotinen.

Tiedostaen tällaiset epävarmuudet, uskomme jäljempänä esittelemiemme pitkäjänteisten toimintamuotojen olevan hyödyllisiä riippumatta siitä, etenevätkö asiat kohtuullisesti, huonosti vai todella huonosti. Keskinäisriippuvaisessa nykymaailmassa romahduksesta tulee helposti vakava, ja romahduskenaarioiden katastrofipotentiaali esimerkiksi ulkomaisten tuotantopanosten menetyksestä johtuvien nälänhätien, joukkotuhoaseiden käytön ja tekoälyn käsistäriistäytymisen muodossa on kiistämätön. Silti katsomme, että muutostoimijoiden liike-ekosysteemissä ei tulisi laittaa kaikkia munia vain vakavimpiin romahdusskenaarioihin varautumiseen. Suomessa varautuminen erilaisiin kriiseihin on melko institutionalisoitua. Historiallisia romahduksia tutkineen Luke Kempin (2025) mukaan nykyissä länsimaissa hallinto- ja pakkovaltakoneistoilla on paljon kasautunutta resilienssiä. Kemp uskoo näillä valtioilla olevan vielä lähivuodet kapasiteettia selvitä vakavistakin materiaalisista shokeista, joihin monet historialliset valtakunnat olisivat kaatuneet. Lähivuosien ulkopuolelta tulevat shokit eivät siis luultavasti edusta “tuntemamme yhteiskunnan loppua” vaan avautuvia poliittisia mahdollisuuksia, joiden hyödyntämiseksi tarvitsemme pitkäjänteistä ja päättäväistä panostusta muihinkin strategioihin kuin – silti hyvin tarpeellisiin – romahduksenkestäviin omavaraisyhteisöihin ja pakopaikkoihin.

1.3. Realistisen suhteen muodostaminen kumouksellisuuteen

Onko ilmasto- ja ympäristökriisi pohjimmiltaan vallankumouksellinen kamppailu, johon tarvitaan kumouksellisia strategioita? Ottaen huomioon mikä kaikki on vaakalaudalla, kysymys ansaitsee vakavan tarkastelun. Vallankumoukset ja niiden yritykset ovat olleet maailmanhistoriassa yleisiä aina, kun laillinen järjestys menettää legitimiteettinsä ja uskottavuutensa käsillä olevien suurimpien ongelmien ratkaisijana.

Määritelläksemme kumouksellisuuden, kyse on perinpohjaisen poliittisen, taloudellisen ja valtiollisen muutoksen tavoittelusta sellaisin perustuslaillista järjestystä vastaan asettuvin toimin, joilla tavalla tai toisella korvattaisiin vallitsevat päätöksentekoinstituutiot ja otettaisiin ylin valta uuden instituution käsiin. Tällöin tavoitteena on muuttaa radikaalisti sitä, mitä perusperiaatteita ja ihmisryhmiä tärkeimmät yhteiskunnalliset vallankäyttöelimet edustavat. Lopputuloksena luodaan esimerkiksi uusi valtiomuoto ja perustuslaki. Perustuslakia voi pyrkiä muuttamaan radikaalisti myös säädettyä parlamentaarista reittiä pitkin, mutta puhuessamme tässä kumouksellisuudesta tarkoitamme valtiollisen vallan tempaamiseen tähtäävää poliittista projektia, joka irtautuisi laajasti liberaalidemokraattisen parlamentarismin pelisäännöistä.

Nähdäksemme kumouksellisuus on sellaisenaan riittämätön, ja ensisijaisena strategiana tässä hetkessä tuhoon tuomittu pohja ekososiaaliselle toiminnalle – useimpien globaalin pohjoisen maiden kontekstissa. Mielestämme tarvitsemme kuitenkin kaksinaisen, ei totaalisen tyrmäävän suhteen kumouksellisuuteen. Syvenevän monikriisin myllerryksessä olosuhteet ja tilaus kumouksellisten kamppailujen käymiselle voivat syntyä lähivuosikymmeninä lopulta Suomeenkin. Tällaisia mahdollisia tilaisuuksia ei pidä täysin sulkea pois; samalla kuitenkin ymmärtäen, että menestyksekkään kumouksellisenkin projektin olisi sitouduttava pitkäjänteiseen kamppailuun ja muutokseen. Filosofi Ville Lähteen mukaan yhteiskunnan energia- ja materiaalivirtojen uudelleenrakentaminen vie väistämättä aikaa, eikä tätä aineellista perustaa (teollisuuslaitosten, lämpövoimaloiden, rakennustyömaiden, raaka-aineiden louhinnan, ulkomaankaupan ja ruuantuotannon aineenvaihduntaa) voi korjata kumouksille ominaisella muutaman kuukauden tai edes muutaman vuoden ajanjaksolla. Siinä ajassa ehditään vain purkaa. Vaikka purkamistakin tarvitaan, kestävyysmurroksen lupausten lunastaminen vie pidempään. Mahdolliset kumoukselliset episodit ovat siksi parhaimmillaankin vain kiivaampia spurtteja muutoksen pitkällä maratonilla. Ekologinen jälleenrakennus ei tule valmiiksi ja lopullisesti voitetuksi edes onnistuneimmalla mahdollisella kuviteltavissa olevalla kansannousulla.

Silloinkin jos tekemättä olevien päästövähennysten mittaluokka ja kasvava aikapaine hyväksytään vahvaksi argumentiksi kumouksellisen muutoslogiikan puolesta, se ei tee tyhjäksi vallankumouksellisuuteen liittyviä klassisia kritiikkejä. Kumoukselliseen strategiaan resurssinsa investoivat liikkeet tai puolueet joutuvat nopeasti tilanteisiin, joissa on paljon tarkoittamattomia seurauksia ja voimakkaita, ennen pitkää myös aseistettuja vihollisia. Taloudellista järjestystä uhkaava kumouksellinen agitaatio edustaa oikeistokonservatiivisille voimille erityisen provosoivaa uhkakuvaa, jonka verukkeella lietsoa vastamobilisaatiota ja luopua pidäkkeistä. Historiallisesti vallankumoukselliset projektit ovatkin usein joutuneet itse kääntymään väkivallan ja alistamisen puoleen transformatiivisten pyrkimystensä turvaamisessa, olivat ne itse siinä aloitteellisia tai eivät. Vaikka valtiollista valtaa politiikassa tosissaan tavoittelevan muutosliikkeen onkin viime kädessä välttämätöntä omaksua myös ”tahto käyttää pakkovaltaa ja hallita” (Bärnthaler 2024), on legitimiteetin ansaitseminen vallankumoushallinnon harjoittamalle pakkovallalle lopulta aivan oma kysymyksensä. Kuten kansalaissodan aikaiseen vallankumousyritykseen ryhtymistä vastustanut radikaali sosiaalidemokraatti Karl Harald Wiik kirjoitti tovereilleen loppuvuodesta 1918 taistelujen päätyttyä, vallankumous voi onnistua vain, jos se saa yleisen mielipiteen silmissä oikeutuksensa välttämättömyydestä. Wiikin mukaan ”semmoista [enemmistön kokemaa] välttämättömyyttä ei tässä ollut”. Huomionarvoisesti tämä on sanottu tilanteessa, jossa Suomessa oli ennen kumousyritystä vallinnut laaja elintarvikepula, yhteiskunnallinen osattomuus oli torpparikysymyksen ratkaisemattomuuden johdosta valtaisaa, ja vieressä Venäjällä oli käynnissä vallankumous.

Palaten Rodriguesin ja Edenin ehdottamaan vallankumoukselliseen strategiaan näyttääkin erityisen vaikealta, että mikään pikaiseen kumoukseen pyrkivä liike, joka ei ole ensin rakentanut visiolleen laajaa yhteiskunnallista kaikupohjaa ja osoittanut uskottavuuttaan tavallisten ihmisten elämän parantamisen parissa, voisi onnistua vakiinnuttamaan kestävän uuden yhteiskuntajärjestyksen monikriisin, modernin turvallisuuskoneiston ja vastavallankumouksellisten voimien puristuksissa.

Johtopäätöksenä tarvitsemme joka tapauksessa vankan sitoutumisen pidempiaikaiseen kamppailuun, ja liikevoimaa edustavia organisaatioita, jotka pystyvät olemassaolollaan kannattelemaan työskentelyn jatkuvuutta, pitkäjänteisyyttä ja ylisukupolvisuutta. Mahdolliset tulevat kumoukselliset projektit voivat osaltaan hyötyä siitä maaperästä, jota nyt toimivat liikkeet ja näiden ajamat radikaalit reformit luovat.

Albert kannustaakin hegemonian vastaisia liikkeitä jatkuvasti arvioimaan tilannetta, ja etsimään joko reittejä kohti konkreettisia utooppisia mahdollisuuksia oman yhteiskunnallisen valtansa lisäämiseksi, tai keinoja estää pahimpia kehityskulkuja toteutumasta. Kyse ei ole koskaan valinnasta “vallankumous tai ei mitään” – ainakaan seuraavan viiden vuoden aikajanalla. Aikajänne kumouksellisten olosuhteiden kehittymiseen on myös väistämättä erilainen eri yhteiskunnissa: tilannekuva on tässä suhteessa merkittävästi eri jo pelkästään Länsi-Euroopan ja Pohjoismaiden välillä. Samalla on muistettava, että vallankumouksellisen strategian ohittamisen tässä hetkessä ei tule tarkoittaa ylenkatsovaa suhtautumista vallan tavoitteluun, saati tarpeeseen purkaa pääoman ylivalta. Nähdäksemme muutosliikkeiden tulee valitsemillaan strategioilla, mitä ne lopulta ovatkaan, tavoitella systemaattisesti nimenomaan yhteiskunnallisia valta-asemia eikä niinkään yksittäisiä (esimerkiksi ympäristönsuojelu-)päätöksiä päättäjiltä.

1.4. Yhtenäisyyttä rakentavan organisointityön välttämättömyys

Yhden asian liikkeiden kyky saada aikaan muutoksia on ollut painavan kritiikin kohteena jo pitkän aikaa. Brittiläisen Climate Vanguard -ajatuspajan organisoijat ovat koostaneet kritiikkiä kirjoituksessaan “movementism”-käsitteen alle. Heidän mukaansa yhden asian liikkeet ovat keskittyneet symbolisiin vetoomuksiin vallanpitäjille toisistaan näennäisesti irrallisissa asioissa. Näin on mobilisoitu valtavasti ihmisiä protestoimaan aina hetkittäin, jonka jälkeen kuitenkin massat ovat jääneet tai jätetty taka-alalle. Tämä on johtunut sitouttavien, pitkäjänteistä yhteiskunnallista valtaa rakentavien toimintamuotojen, järjestelmätason vision ja kouriintuntuvien saavutusten puutteesta. Horisontaaliseen liikevoimaan nojaavan strategian hintana on kirjoittajien mukaan ollut organisaatioiden heikko jatkuvuus ja juurisyihin kohdistuvan toiminnan puute. Myös Vincent Bevinsin kirjassaan If We Burn (2023) dokumentoimat 2010-luvun protestiryöpsähdykset aina arabikeväästä Hong Kongiin näyttävät, että spontaanisti järjestäytynyt ja yhden asian agendasta syntyvä tiukan horisontaalinen massaprotestiliike ei yleensä pysty pakottamaan valtiota myönnytyksiin tai korvaamaan valtiovaltaa mieleisellään tavalla. Liikkeiden odottamattomista onnistumisista esimerkiksi Brasiliassa ja Ukrainassa ei seurannut voitto, vaan valtatyhjiö, jota muut paremmin järjestäytyneet, mutta toisilla tarkoitusperillä varustautuneet toimijat käyttivät seuraavina kuukausina hyväkseen.

Katsomme, että menestyvä ja nykytilanteeseen sopiva ruohonjuuritason poliittinen järjestäytyminen on rakennettava toisenlaisten lähtökohtien varaan. Jotta voisimme muuttaa rakenteita ja yhteiskuntajärjestelmää monikriisin ajassa, on meidän alettava tunnistaa useimpien kohtaamiemme kriisien yhteenkietoutuneisuus (ks. esim. Lawrence et al., 2024). Kuuluisaa poliittista taloustieteilijää Jason Hickeliä mukaillen: ponnistelumme on nykyisin jakautunut sataan erilliseen liikkeeseen. Yksinään mikään liikkeistä ei kykene argumentoimaan vakuuttavaa vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa, joka vastaisi uskottavalla tavalla hahmottamiimme haasteisiin – saati toteuttamaan sitä. Vaikka aivan kaikki ei liity kaikkeen, on kestävyysmurroksen pitkän pelin kannalta vaikeaa, jos ekososiaaliset kamppailut, kunkin muutosliikkeen ymmärrys roolistaan osana kokonaisuutta ja näiden merkitystä kommunikoivat tarinat pysyvät siiloutuneina erilleen. Tätä on lähdettävä tietoisesti muuttamaan.

Osana yhteenkietoutuneisuuden ottamista keskiöön on samalla kirkastettava, että jatkuvan kasvun ja ylikulutuksen purkaminen on tosiasiassa useimpia 1900-luvun historiallisia verrokkikamppailuja syvempi yhteiskunnallinen uudelleenjärjestely. Rakennemuutoksena se ulottuu materiaalisen aineenvaihdunnan perusteisiin (ks. esim. Snellman & Säynäjoki 2025 ja Vaclav Smilin fossiilikäyttöinen sivilisaatio) ja moniin talousinstituutioihin ja muihin globaaleihin hallintamekanismeihin. Tällaisen massiivisen, taloudellisiin valta-asemiin rajusti puuttuvan pitkän prosessin läpivieminen ei luultavasti onnistu vain vähemmistöpohjaisella, eliittien suoraan taloudelliseen painostamiseen nojaavalla strategialla, kuten muutosliikkeiden usein tutkimassa Yhdysvaltain kansalaisoikeuskamppailussa 1960-luvulla tehtiin onnistuneesti. Kriittisen poliittisen taloustieteen keskuudessa (mm. Buch-Hansen, 2018) onkin tunnistettu edellytyksenä laajoille sosioekonomisille paradigmanmuutoksille kattava yhteiskunnallisten voimien koalitio, joka ajaa vaihtoehtoista poliittista projektia, sekä laaja-alainen suostumus suurelta yleisöltä. Vilkastuvasta kotimaisesta keskustelusta ja eräistä toivoa herättävistä kansainvälisistä kyselytuloksista huolimatta lienee selvää, että kasvunjälkeiselle poliittiselle projektille ei ole vielä Suomessa riittävän laaja-alaista kansalaisyhteiskunnan tukea. Koko projektia on siis ensin vahvistettava, ja sen ympärille rakennettava samanmielisten tuolle puolen uusiin ihmisryhmiin kurkottavia, jossain määrin kompromissikykyisiä yhteenliittymiä (Bärnthaler, 2024). Näin tulisi pidemmän päälle mahdolliseksi poliittinen massaliike, jonka olemassaolo edustaisi suurelle materiaaliselle muutoskamppailulle tarvittavaa legitiimiteettiä ja suostumusta.

Organisointityömme periaatteelliseksi lähtökohdaksi tulisikin jatkossa ottaa kannatuspohjan laaja-alaistaminen, yhteistyön syventäminen ja vahvan yhteisen rintaman rakentaminen. Liiketason toimijoiden on käännyttävä kohti enemmistöjä ja samalla ratkaistava, kuinka tulla poliittiseksi voimaksi joka rakentaa yhtenäisyyttä omasta aidosta moninaisuudestaan. Tämä merkitsee mielestämme henkistä siirtymää eteenpäin aktivistisesta alakulttuuri-identiteetistä ja ”yksin koko maailmaa vastaan” kamppailevan poliittisen laitatoimijan tai vasemmiston sisäisen aatteellisen puhtauden peräänkuuluttajan roolista. On tavoiteltava keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä aitoa enemmistöperustaista hyväksyntää sille politiikalle ja niille periaatteille ja identiteeteille, joita kehkeytyvä suuri liittoumamme edustaa. Strategioidemme keskeinen lähtökohta on tällöin oltava suuren yleisön puhuttelu kysymyksissä, jotka yhdistävät laajoja ihmisryhmiä. Se tarkoittaa vastavuoroisesti, että liikkeessä tulisi rakentaa kulttuuria, jossa kynnyskysymyksiksi ja sisäpoliittisen sotimisen kohteeksi ei nosteta asioita, joiden tiedämme ajavan kiilaa meidän ja niiden ihmisryhmien välille, joiden tuen tunnistamme kriittiseksi ekososiaalisen jälleenrakennuksen politiikalle. Viime vuosien tärkeimmän ranskalaisen vasemmistopoliitikon Jean-Luc Melenchonin (2024) mielestä toimivat menetelmät laajan konsensuksen vaalimiseksi, erityisen jakavien aiheiden ottaminen kokonaan pois agendalta, rinnakkaiselon sietäminen ja itsehillintä yhtenäisyyden vaalimisen nimissä ovat aina olleet eräitä tärkeimpiä ominaisuuksia radikaaleille muutostoimijoille. Jää liikkeiden tehtäväksi tehdä itselleen ja toisilleen selkoa, mitä tällaiset yhdistävät ja hajottavat kysymykset nyt ja lähivuosina ovat.

Yhtenäisyyden rakentamisen ensisijaistaminen merkitsee siis huomion ja energian ohjaamista tekijöihin, jotka yhdistävät poliittisesti samansukuisia osapuolia. Se ei tarkoita pyrkimystä täyteen yksimielisyyteen saati yksiäänisyyteen, tai etteikö liike-ekosysteemin keskuudessa tulisi olla jatkossakin tinkimättömiä laitatoimijoita (radical flank). Näillä toimijoilla on tärkeä rooli mahdollisen rajojen laajentamisessa – etenkin jos toiminta ei vieraannuta niitä ihmisryhmiä, joita on isossa kuvassa saatava suostuteltua samaan rintamaan. Jonathan Matthew Smuckerin (2017) mukaan toimiakseen ajettavan asian eduksi, eskalaation tulisi olla harkittua, perustua selvään käsitykseen mitä sillä tavoitellaan, ja tapahtua ikään kuin liikkeen peruskannattajien tilauksesta. Eskalaation tulisi toteutuessaan tuntua kannattajille siltä, että tätä he olivatkin jo ehtineet kaivata tehtäväksi – “oli jo aikakin”. Tällainen eskalaatio näyttää liikkeen potentiaalisten liittolaisten ja suuren yleisön silmissä moraaliselta johtajuudelta. Aina tässä ei olla onnistuttu. Paul Englerin (2023) ja Sprengholzin ja Meierin (2024) analyyseistä voi mielestämme vetää yhteen, että A22-liikkeiden osalta Briteissä ja Saksassa toteutui muutama vuosi sitten tilanne, jossa provosoivien taktiikoiden käyttö johti riittämättömään julkiseen tukeen ja poliittisen paineen purkautumiseen.

Enemmistöpohjaisuuden uskottava tavoittelu edellyttää sekin toisenlaisia strategioita, kuin kaikista provosoivimmilla liikkeillä. Samalla on voitava hahmottaa enemmistöjen vakuuttaminen ja suostumuksen luominen prosessina, eikä tarkastella tarvittavia koalitioita vain nykyhetken voimasuhteiden pohjalta. Enemmistöpohjaisuuden saavuttaminen ei ole välttämättä lineaarista, vaan normeja muuttavat sosiaaliset keikahduspisteet voivat tutkimusnäytön mukaan astua kuvaan ylitettäessä noin 25% hyväksyntä, jouduttaen yleisön mielipiteenmuutosta. Ekososiaalisesta ydinagendasta on siis syytä pitää kiinni, ja muistettava, että tarkoitus ei ole toivottaa aivan kaikenlaisia voimia tervetulleeksi tai vältellä kamppailujen politisointia ja polarisaatiota. Kyse on lopulta siitä, että liike-ekosysteemissämme jonkun yhtenäisen joukon toimijoita on otettava tietoinen vastuu, että he eivät leimaannu aktivistiseksi laitaoppositioksi. Toimijoiden on pyrittävä muodostamaan johdonmukaisesti se lähivuosien valtavirtaisempi mutta silti tosiasiallisen radikaali kasvunjälkeinen vaihtoehto, johon laajat ihmisryhmät voisivat kiinnittyä. Paradigman muutokseen ja voittojen pysyvöittämiseen tarvitaan suosittuja ja väkirikkaita, kasvavia organisaatioita. Yhteiskunnallisten myllerrysten aikakausilla myös tällaisten organisaatioiden toiminta näyttää usein rohkealta ja konfrontatiiviselta.

Johtopäätöksenä jaamme aiemmin mainitun Hickelin esittämän käsityksen kokoavan organisoitumisen tarpeesta: tarvitsemme poliittisen organisaation, puolueen tai muun järjestäytymisratkaisun, jolla on kyky yhdistää vastahegemoniset kamppailut ja moninkertaistaa voimamme. Vastaus ei kuitenkaan nähdäksemme voi olla silkka paluu 1900-luvun alkupuolen puolueorganisaatioiden demokraattiseen keskusjohtoisuuteen, jossa ryhmien erot pyritään säännönmukaisesti hävittämään. Rodrigues ja Eden hahmottelevat All-in pamfletissaan organisoitumistapaa, joka tunnistaisi liikemuotoisen joustavuuden vahvuudet ja vetovoiman, ja toisaalta tarpeen pystyä toistuvaan ja tiiviiseen keskinäiseen koordinointiin, voimien täysimääräiseen yhdistämiseen ja pitkäjänteiseen strategiseen päätöksentekoon.

Liike puolueena (movement-as-a-party) -organisoitumistavan idea on, että strategisella tasolla toisiaan täydentävät toimijat, järjestöt ja liikkeet voivat säilyä itsenäisinä mutta silti toimia yhdessä, rakentaa kykyä tehdä yhteisiä päätöksiä ja tunnistaa itsensä tärkeänä osana yhtä liikettä suurempaa strategiaa. Kyvykkyyttä tällaiseen strategiseen koordinaatioon on rakennettava myös ylikansallisella ja globaalilla tasolla, merkittävien poliittisten ja taloudellisten keskinäisriippuvuuksien vuoksi. Täydentävyys ja mielekäs yhteistyö kuitenkin vaativat sen, että koordinaatiota keskenään syventävien liikkeiden päämäärät ja muutosteoriat ovat yhteensovitettavissa. Mikä tahansa toiminta ei palvele yhteisiä tavoitteita. Esimerkiksi toive poliittisen paineen luomisesta huomiota herättävällä disruptiolla ei vielä välttämättä kelpaa todistettavalla tavalla herkkiä neuvotteluja tukevaksi strategiaksi. Toisaalta väärällä hetkellä esitetyt maltillisen reformistiset vaatimukset voivat päätyä tarjoamaan valtaapitäville helpon ulospääsyn odottamattoman kovaksi käyneen paineen alta. Se, millainen toiminta tukee kokonaisuutta, voi muuttua nopeastikin päivänpoliittisen tilannekuvan muuttuessa. Organisaatiotutkija Rodrigo Nunesin mukaan muutostoimijoiden tulee jatkuvasti ajatella ja edistää kahta asiaa samaan aikaan: omaa strategiaansa, ja laajemman liike-ekosysteemin etua. Kuten joukkueurheilussa, tarvitaan jatkuva tilannetietoisuus ympäröivistä joukkuetovereista ja näiden liikkeestä. Tällöin omakin rooli väistämättä vaihtelee, vaikka pelipaikka onkin tiedossa.

Movement-as-a-party -periaate tarkoittaakin lopulta enemmän kuin pelkkää koordinaatiota: tuloksena on liike, joka on laaja eri toimijoiden ekosysteemi (ks. movement ecology). Erilaiset osaamiset, julkikuvat ja toiminnan painopisteet muodostavat strategisen sommitelman, jonka eri osat täydentävät toisiaan, ja jossa toimijat kytkeytyvät suurempaan visioon ja jaettuihin päämääriin. Eräs keskeinen ero nykytilanteeseen nähden on katseen siirtäminen yksittäisten kampanjoiden koordinaatiosta esimerkiksi kolmen tai viiden vuoden päähän yhteiseen väli-päämäärään ja siitä vielä pidemmän aikavälin visioon, jonka äärelle liittoutua ja kiinnittyä yhteen.

Toimiakseen tämä kaikki edellyttää organisaatioilta ajallisten ja jossain määrin myös rahallisten resurssien varaamista, sekä lopulta kultakin toimijalta ja liikkeeltä osittaista valmiutta asettaa omat toiminnan suunnat ja painopisteet yhteisen strategisen sommitelman palvelukseen. Lähtökohtaisesti kansallisen tason koordinaatioelimiä Suomessa tulisi vahvistaa, ja niiden piirissä olevien toimijoiden määrää kasvattaa. Luultavasti tämä merkitsisi olemassaolevien koordinointitilojen mandaattien uudelleenneuvottelemista tai uusien tilojen perustamista tarkoitusta varten, jotta koordinaatiota voitaisiin laajentaa ylittämään ympäristötoimijoiden, erityisiä taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä ajavien liikkeiden, ammattiyhdistysliikkeen ja eri solidaarisuusliikkeen väliset siilot. Koordinoinnin tavoitteeksi tulisi mielestämme asettaa tietoinen yhteisen tilannekuvan luominen sekä vähintään löyhän yhteisen muutosteorian ja kokonaisstrategian rakentaminen; pelkkä taitojen ja kokemusten jakaminen ja inspiroivien keskustelujen käyminen ei siis riitä, vaikka silläkin on suurta arvoa. Onnistuminen jaetusta suunnasta ja prioriteeteista sopimisessa vaatii jo sekin määrätietoista ja taitavaa otetta koordinaattoreilta.

Viime kädessä yhteistyön rakenteellinen syventäminen voi tarkoittaa jopa toimijoiden välisiä pitkäjänteisiä sopimuksia yhdistymisistä tai muodollisempien koalitioiden perustamisista. On avoin kysymys, kuinka raskasta byrokratiaa koalitiot tarkoittaisivat olemassa oleville järjestöille, ja miten sellainen vaikuttaisi yhteistyön mielekkyyteen ja vetovoimaan. Kirjoittajina emme ole näistä kysymyksistä varmoja tai ehdottomia.

Uudenlainen liikkeiden liittouma voisi olemassaolollaan kenties täyttää jopa italialaisen filosofin Antonio Gramscin alunperin poliittiselle puolueelle peräänkuuluttamaa yhteiskunnallista avainroolia. Gramscilaisen ”poliittisen kentän uudelleenmuovaamisen” hengessä puolueen – meidän tapauksessamme siis Liike-puolueen, erotuksena parlamentaarisista puolueista – tarkoitus olisi olemassaolollaan luovia kiistat taka-alalle, voimistaa osallisten yhteisiä nimittäjiä keskinäisten erojen sijaan ja voimistuvana yleispoliittisena voimana ryhtyä muuttamaan ympäröivää todellisuutta itsessään. Yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta uskottavasti ilmentävä toimija vetäisi uusia ihmisryhmiä ja tahoja lähemmäksi omaa ideologiasta kenttäänsä, loisi uusia ystäviä ja siten laajentaisi koko kentän kannatuspotentiaalia.

Gramscille puolue merkitsi tahoa, joka kykenee ainutlaatuisesti organisoimaan, yhtenäistämään, keskittämään ja käyttämään poliittista voimaa. Se olisi myös kotipaikka vaihtoehtoista hegemoniaa rakentaville älyköille ja vaikuttajille. Voi kysyä, olisiko tällainen organisaatio enää nykymaailmassa sopiva kultuurisen vastahegemonian tavoittelun työkalu; tarkoituksenmukainen tulkitsemaan ja koostamaan eri aineksista johdonmukaista maailmankuvaa yleisölle? Poliittisen kentän muovaamiskyky ja vastahegemonian rakentamispyrkimys ovat joka tapauksessa tärkeitä viitekehyksiä organisoijille. Ne nähdäksemme mahdollistavat tasapainon etsintää enemmistön tavoittelun strategioissa: missä määrin on nöyrästi omaksuttava lähtökohdaksi ihmisten nykyhetken huoliin vastaaminen (meeting people where they are) ja toisaalta missä määrin Liike-puolueen tulee ottaa johtajuus ihmisten ohjaamisessa radikaalimman muutoksen tavoitteluun.

Lopuksi: kuten jo ilmaisimme, kamppailun kokonaisvaltainen ja globaali luonne tarkoittaa, että myös toimintamme globaalia yhteistyötä on vakiinnutettava, ja siihen on panostettava. Emme kuitenkaan katso tätäkään siltä kannalta, että kaikkien mahdollisten eri maiden järjestötoimijoiden tulisi löytää keskenään pienin yhteinen nimittäjä ja lähteä siltä pohjalta käsikynkkään. Sen sijaan näemme lupaavampana tienä luoda yhtenäisyyttä niiden toimijoiden välille, joiden suunta on tarpeeksi lähellä tässä hahmoteltua, tai jotka strategisesti ainakin yhdeltä pääfokukseltaan sopivat siihen. Kyse on ns. halukkaiden koalitioista. Myöhemmin tätä pohjaa voi sitten vielä laajentaa, kytkien kaukaisempiakin toimijoita yhteiseen tarinaan prosessissa, jossa viesti hioutuu henkilökohtaistuu ja samalla moniäänistyy sisällyttäessään itseensä elettyä kokemusta maailman eri kolkista. Viestin resonoidessa kotimaisilla ja kansainvälisillä areenoilla alkaa yhteistyörintaman painovoima houkutella puoleensa odottamattomiakin liittolaisia. Ensi askeleena olisi osallistuminen olemassaoleviin rajat ylittävien progressiivisten liikkeiden koordinointitiloihin, ja mikäli ne koetaan hyödyllisiksi, työskentely näiden aloitteiden edistämiseksi.

Luku 2. Millainen on ekososiaalisen murroksen poliittinen subjekti?

Millaisia todennäköisiä tai mahdollisia poliittisia subjekteja voimme kuvitella johtamaan jälleenrakennusta tulevina vuosina? Tässä luvussa käännämme katseen siihen, kuka ja mitkä ihmisryhmät voisivat olla osa muutosliikettä ja luoda tarvitsemamme sosio-ekologisen murroksen. Ajattelemme, että tarvitsemme liittouman kahdesta globaalista ryhmästä: heistä, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta ja heistä, jotka toimivat moraalisten syiden ajamana.

Vaikkakin suuri joukko ihmisiä kamppailee oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta oman moraalikompassinsa ajamana, olisi naiivia ohittaa toiminnan ajurina materiaaliset tarpeet ja halut. Ilmastonmuutos on viime vuosikymmeninä syventänyt globaalia taloudellista epätasa-arvoa, eikä meillä ei ole syytä uskoa tämän kehityssuunnan lähitulevaisuudessa muuttuvan. Oikeudenmukaisempaa ja ekologisempaa maailmaa ajavien liikkeiden kyky menestyä kestävyyssiirtymän toteuttamisessa riippuu strategioiden ja toimintatapojen lisäksi kyvystä tunnistaa, tuottaa ja aktivoida muutoksen kannalta keskeisiä poliittisia subjekteja. Tämä tarkoittaa ihmisryhmiä, jotka jakavat rakenteellisesti sellaisen yhteiskunnallisen aseman, joka tuottaa heille samankaltaisia intressejä, tietoisuutta ja tuntemuksia. Kysymys siitä, kenellä on halu, mutta vielä tärkeämmin, tarve, muuttaa vallitsevaa maailmanjärjestystä, on keskeinen. Täten poliittisen subjektin kysymys on varsin ratkaiseva: se määrittää, kenen ääni kuuluu, millaiseksi voimasuhteet muodostuvat ja millaisen muodon yhteiskunnallinen muutos saa.

Ekososiaalista muutosta ajavien liikkeiden on kyettävä puhuttelemaan ihmisiä heidän vallitsevissa yhteiskunnallisissa kontekstissaan, eli historiallisessa, sosiaalisessa ja materiaalisessa todellisuudessaan. Tästä syystä monet globaalin etelän inspiroivat esimerkit muutosvoimasta – kuten viimeisimpänä vuoden 2025 Gen Z -kapinat maailmalla – eivät sellaisenaan vastaa kysymykseen poliittisesta subjektista globaalin pohjoisen liikkeiden näkökulmasta. Esimerkiksi Suomessa, jossa on vahva usko julkishallinnollisiin instituutioihin ja poliittinen korruptio on globaalissa vertailussa alhaista, ei kansanliikettä ole yhtä helppoa ja mielekästä järjestää esimerkiksi Nepalin Gen Z -kapinan tavoin poliittisen korruption ympärille. Pohjoisen liikkeet eivät myöskään voi ulkoistaa muutospotentiaalia etelän liikkeiden varaan. Siksi oleellinen kysymys kuuluu: miten liikkeet voivat puhutella pohjoisen omia muutosvoimia ja tarvittaessa radikalisoida ne?

Vaikka muutosliikkeiden toiminta on menestyessään usein paikallisesti räätälöityä, ovat monikriisin juurisyyt luonteeltaan valtionrajat ylittäviä. Siksipä huomiot globaalin pohjoisen ja etelän eroavaisuuksista eivät missään nimessä voi tarkoittaa pohjoisen toimijoille eristäytymistä ja globaalin etelän hylkäämistä, vaan sen hahmottamista, miten paikalliset kamppailut nivotaan osaksi laajempaa muutosvoimaista kokonaisuutta.

Tämä yhteenkietoutuminen koskee myös materiaalisia intressejä. Kirjassaan The Exhausted of the Earth (2024) Ajay Singh Chaudhary tuo esille havainnon siitä, miten globaalin pohjoisen ja etelän välinen raja on alkanut hälvetä. Niin etelässä kuin pohjoisessakin on kasvava luokka ihmisiä, joiden arkipäivän materiaaliset intressit ovat samansuuntaiset. Chaudharyn argumentti perustuu ajatukseen kapitalistisesta talousjärjestelmästä ekstraktion piirinä (extractive circuit), jonka hahmottaminen on keskeinen globaalin pohjoisen muutostoimijan tunnistamisessa. Ekstration piiri kuvaa talousjärjestelmää, joka yhdistää taloudellisesti ja ekologisesti riistetyt yhteisöt globaalissa etelässä ylityön ja ylikuormituksen hallitsemaan pohjoiseen. Ekstraktion piiri ei ole taloudellinen abstraktio, vaan todellinen ja konkreettinen. Se rakentuu erilaisten taloudellisen logiikan mukaisten optimointien, siis edullisuuksien, tuottavuuksien ja tehokkuuksien kautta muodostaen globaaleja arvoketjuja ja keskinäisriippuvuuksia. Nämä rakentuvat ylikansallisista rahoitusvirroista, investoinneista, logistiikkainfrastruktuurista, työvoiman liikkumisesta, tehtaista, tuontantolaitoksista, markkinoinnista, finanssi- ja sosiaalipolitiikasta ja lopulta työstä, jota kaiken tämän ylläpitäminen vaatii. Teknologian saralla linkit ovat ilmeisimpiä: esimerkiksi mobiililaitteiden valmistus Kiinassa edellyttää kobolttia Kongosta sekä kuluttajia länsimaista. Samalla tätä teknologiaa käytetään asettamaan uusia tehokkuuden ja tuottavuuden tasoja. Olisi helppoa jäädä ajattelemaan piiriä teknologiakeskeisesti, mutta Anna Tsingin (2015) analyysi globaalista matsutakekaupasta osoittaa kuinka myös prekaari työ, harmaa talous ja erilaiset kulttuuriset symbolit muodostavat yhtälaisen keskinäisriippuvuuksien ketjun. Näin ekstraktion piiri muodostaa ekologisen elinpiirin todellisuuden, joka on järjestetty maksimaalisen voitontavoittelun ehdoilla.

Vaikka ekstraktion piiri yhdistää globaalia pohjoista ja etelää, sen vaikutukset ilmenevät näissä erilaisina. Globaalissa pohjoisessa kevyimpiä ja ensimmäisiä esimerkkejä ovat erilaiset näivettymisen prosessit, jotka irroittavat eletyn elämän ja sitä kuvaavat taloudelliset indikaattorit toisistaan. Politiikan tasolla tämä näyttäytyy valtion peruspalveluihin, palkkoihin ja työehtoihin kohdistuvina leikkauspaineina, puheena hyvinvointivaltion uudelleenmäärittelystä, sekä velkajarrun kaltaisina lukkoina, joilla pienikin finanssipoliittinen liikkumavara kahlitaan uusliberalin talouspolitiikan kurjistaviin raameihin. Konkreettisesti esktraktion piiri näyttäytyy myös näennäisesti paikallisia ilmiöitä yhteenkietovana, esimerkiksi italialaisten jätteiden polttaminen suomalaisissa jätteenpolttolaitoksissa kietoo toisiinsa kiihtyvän kulutuksen aiheuttaman aineellisen ylijäämän, kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden sekä Suomen energiaratkaisut. Tilallisesti paikalliset ilmiöt, kuten roskavuoret Napolissa tai jätteen polttaminen Suomessa, ovat osa globaalia keskinäisriippuvuuksien ja syy-yhteyksien ketjua. Osa näivettymisen prosesseista näkyy markkinaehtoisen talouden logiikan mukaisina reaktioina etenevään ilmastonmuutokseen. Arjen tasolla tämä näyttäytyy kasvavina elinkustannuksina sekä “uutena normaalina”, jossa aikaisemmat mahdollisuudet ja normaalit käytännöt ovatkin joko äärimmäisen kalliita tai peräti mahdottomia. Esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä on näkyvissä vakuutusmarkkinoiden reagointi, jossa vakuutuksia ei joko myönnetä, tai niiden hinnat kasvavat niin korkeiksi, ettei niitä käytännössä pystytä enää ottamaan. Tällaista reagointia on nähtävissä vaikkapa Floridassa ja Kaliforniassa mutta myös Suomessa, jossa vakuutusyhtiöt kiristävät linjauksiaan sään ääri-ilmiöiden, kuten sateiden ja tulvien, mutta myös metsätuholaisten varalta. Toisaalta tämä näkyy myös taloudellisen järjestelmän ylläpitämiseksi vaadittavan infrastruktuurin ylläpitokustannuksina, kuten sähköverkon huoltovarmuuden ja datakeskusten myötä kasvavina sähkölaskuina.

Vakuutusjärjestelmän reagointi ja elinkustannusten nousu ovat vain yksi esimerkki taloudellisen järjestelmän sisäisten optimointien lievimmistä vaikutuksista globaalissa pohjoisessa. Sen varsinainen ilmeneminen näkyy erilaisena mielenterveydellisten ongelmien ja stressin lisääntymisenä. Sanalla sanoen uupumisena, sillä ekstraktion piiri kuluttaa yhtälailla ihmisten elinvoimaa kuin luonnonvaroja. OECD raportti vuodelta 2021 From Protest to Progress? toteaa lakonisesti, kuinka stressitasojen nousu ja mielenterveydellisten ongelmien lisääntyminen osaltaan kertovat niistä haasteista, joita ihmiset tänäpäivänä kohtaavat. Suomen voidaan nähdä olevan mukana tässä kehityksessä, sillä 16–34-vuotiaiden keskuudessa mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet johdonmukaisesti jo pidemmän aikaa (Blombgren & Perhoniemi 2021) ja mielenterveyden sairaudet ovat jo yleisin syy nuorten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiseen (Eläketurvakeskus).

Väsymyksen, stressin, masennuksen ja loppuunpalamisen korostuminen kapitalistisessa tuotantorakenteessa ei ole mitenkään uusi ilmiö. Franz Fanon (1961) hahmotti, miten kolonisoitujen yhteisöjen jäsenten kokema ”hermostuneisuus” on ruumiillistunut kokemus kolonialistisen kehoon ja mieleen kohdistuvan väkivallan aiheuttamasta hermostollisesta ja psyykkisistä kuormituksista. Kulttuurintutkija Mark Fisher (2009) kiinnitti aiheeseen huomiota 2000-luvun alun tienoilla Britanniassa, jossa masennus oli noussut yhdeksi hoidetuimmista sairauksista. Uupumisen yleistyminen ei ole yksilöpsykologinen tai työnohjauksellinen ongelma, vaan konkreettinen seuraus yhteiskunnallisten ongelmien sysäämisestä yksilön harteille ja ekstraktion piiriin kuuluvista erilaisista tehokkuuden tai tuottavuuden vaatimuksista, sekä riskialttiin, epävarman, matalapalkkaisen ja epävirallisen työn lisääntymisestä. Kuten Fisher ja eritoten Fanon osoittavat, kyse ei ole uudesta ilmiöstä, vaan pikemminkin siitä, kuinka Fanonin kuvaamat kolonialistisen väkivallan mekanismit ja psykososiaaliset käytänteet asteittain hivuttautuvat osaksi globaalin pohjoisen (työ)elämää. Chaudaryn mukaan tämän globaalin pohjoisen työelämää leimaavan uupumuksen taustalla on ekstraktion piirin mukainen talouden kehitys, jossa aneemisinkin taloudellinen kasvu vaatii entistä suurempia ponnisteluja koko piirin tasolla. Entistä tehokkaampaa resurssien riistoa globaalissa etelässä, entistä tehokkaampaa työelämää globaalissa pohjoisessa.

Tarkoituksena ei ole rinnastaa globaalissa etelässä koettuja ilmastonmuutoksen apokalyptisia seurauksia ja globaalissa pohjoisessa elävien arjen vaikeutumista sekä uupumista, saatikka väittää, että globaalin pohjoisen keskiluokan kokemukset vastaisivat kolonisoitujen yhteisöjen kokemuksia. Tavoitteena on tuoda esiin näissä elämissä näkyvät vaikeudet, joiden juurisyyt ovat yhteenkietoutuneet. Maailmanlaajuisten keskinäisriippuvuuksien hahmottaminen on ekososiaalisten liikkeiden toiminnan elinehto. Samalla muutosta tavoittelevien liikkeiden tulee argumentoida toimintaansa solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden lisäksi myös arjen ja toimeentulon tasolla. Ekososiaalinen muutos ei voi näyttäytyä pelkkänä luopumisena ja niukkuuden jakamisena, eikä se sitä todellisuudessa olekaan. Globaalissa pohjoisessa on kasvava luokka ihmisiä, joiden materiaaliset intressit ovat samansuuntaisia monien globaalin etelän ihmisten kanssa ja tämä intressien samansuuntaisuus tulee tuoda näkyväksi.

Trendiä voi kuvata myös globaalien keskusten ja periferioiden (reuna-alueet) käsitteiden kautta, jotka ilmentävät globaalin kapitalismin riiston logiikkaa: globaalissa etelässä tuotetaan halvalla tavaraa ja palveluita globaalin pohjoisen käytettäväksi. Samalla keskuksia ja periferioita löytyy myös valtioiden sisällä: Suomessakin voidaan kuvata, miten periferioissa eli esimerkiksi maatiloilla ja metsähakkuilla tuotetaan hyödykkeitä keskuksien eli isojen kaupunkien käytettäväksi. Voi myös ajatella, että globaalin pohjoisen työntekijöiden intresseissä olisi, että etelän palkkataso nousisi, jotteivät tuotantolaitokset ja niiden mukana työpaikat siirtyisi jatkuvasti globaaliin etelään. Täten ilmastonmuutoksen torjumisella, kapitalismin rapauttamisella ja globaalisti marginalisoitujen ihmisryhmien aseman parantamisella on myös globaalissa pohjoisessa materiaalisia vaikutuksia, jotka tukevat arkipäiväisen elämänkokemuksen paranemista. Samalla on tärkeää tiedostaa, että globaalin etelän ja pohjoisen valtioiden intresseissä on myös isoja eroja. Kapitalistisessa maailmanjärjestelmässä valtiot muun muassa kilpailevat keskenään investoinneista, työstä ja luonnonvaroista. Selvää on myös, että aiemmin mainitsemamme imperiaalinen elämäntapa perustuu periferioiden riistämiselle, ja sen purkamisessa on valtava työ.

Yksi näkökulma lähestyä materiaalisten tarpeiden ajamaa toimintaa on työn kautta. Ympäristöhistorioitsija Stefania Barca (2024) on hahmotellut työn, työväenluokan ja ympäristökamppailuiden yhtymäkohtia ja esittää, että globaali työväenluokka uudelleenymmärrettynä on ekososiaalisen kumouksen keskeinen toimija. Laajentamalla työn käsitettä sisältämään myös hoivatyön sekä luonnosta ja sen kantokyvystä huolehtimiseen liittyvän työn (earthcare), Barca hahmottelee poliittisen toimijan, jolla on sekä kyky että halu murtaa nykyinen sosio-ekologinen järjestys. Kun työväen kamppailuun sisällytetään myös palkattoman työn tekijät, luomme laajemman ja muutosvoimaisemman koalition, koska se kattaa reippaasti globaalin enemmistön. Täten Barcan hahmottelema globaali työväenluokka tarkoittaa niin sanotun klassisen työväen määritelmän laajentamista, sisältämään myös elämää ylläpitävän ja hoivaavan työn, jota tekevät globaalisti enimmäkseen naiset, sekä maahoivan osalta alkuperäiskansat. Voimmeko kuvitella tilanteen, jossa pelkästään kaikki hoivatyötä tekevät ihmiset (omaishoitajat, kotitöitä tekevät, päiväkotien työntekijät, sairaanhoitajat jne.) menisivät lakkoon päiväksi? Yhteiskunnan tuotteliaisuus hidastuisi, ellei jopa pysähtyisi, kun palkkatöiden sijaan työntekijät joutuisivatkin hoivaamaan omia lapsiaan, vanhempiaan ja muita läheisiään.

Haastattelussa Dan Boscov-Ellenin kanssa Barca vetää yhteen: “globaalin kapitalistisen järjestelmän voi purkaa vain palkkatyöläisten ja palkattomien työntekijöiden liittouma.” Keskittymällä työläisten muutosvoimaan alleviivaamme myös kapitalismin taloudellisia suhteita, joissa piilee vipuvarsia status quon horjuttamiseen. Yhteenvetona: globaalilla työväenluokalla on paljon pelissä suhteessa sosio-ekologiseen murrokseen, koska heillä ei ole pääoman tuomaa turvaa pehmentämään monikriisin luomaa turbulenssia. Toisaalta globaali työväenluokka mahdollistaa koko kapitalismin toiminnan omalla työvoimallaan, joten sillä on myös mahdollisuus esimerkiksi lakkoilemalla ja yhteistyöstä kieltäytymällä vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Muutosprojektimme on puhuteltava tätä työväkeä, ei enää kulutustottumuksiltaan syyllisinä yksilöinä vaan kollektiivisena järjestäytyvänä muutoksentekijänä.

Entä miten hahmottelemamme subjekti eroaa nykyisestä löyhästi määritellystä vihervasemmistosta? Ensinnäkin alleviivaamme, että subjekti ei ole identiteetti tai tietynlainen henkilö, vaan ihminen (tai ennemminkin niiden joukko), joka järjestäytyy jonkin puolesta tai vastaan. Omassa tilannekuvassamme sosio-ekologisen murroksen puolesta ja fossiili-, finanssi- ja sellupääomaa vastaan. Näemme, että viime vuosien vihervasemmisto ei ole kyennyt puhuttelemaan, saatikka mobilisoimaan järjestäytynyttä, muttei myöskään järjestäytymätöntä työväenluokkaa tarvittavan laajasti. Yksittäisten yhteiskunnallisten ongelmien kytkeminen ymmärrettävällä tavalla vallitsevan maailmanjärjestyksen oireiksi on jäänyt usein uupumaan, ja erityisesti puoluepoliittisella tasolla globaali solidaarisuus on marginaalista.

Palataksemme alun kahtiajakoon moraalisten ja materiaalisten syiden ajamana toimivista ryhmistä on jälkimmäistä syytä tarkentaa. Ihmisryhmät, joilla on materiaalisesti voitettavaa ekologisesta jälleenrakennuksesta, voi jakaa vielä kahtia:

heihin, jotka tekevät uusintavaa työtä ja ovat siten suoraan sidoksissa yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan mahdollistamiseen;
sekä heihin, jotka jotenkin pärjäävät nykyjärjestelmän sisällä, mutta ovat sen uuvuttamat.

Uusintavan työn piirissä olevien ihmisten yhteiskunnallinen rooli on elintärkeä, mikä tulee painottumaan globaalien kriisien ristipaineessa entisestään. Täten he – hoivaajat, huoltajat, hoitajat, viljelijät, rakentajat, korjaajat, kuskit – kantavat ison taakan yhteiskunnan toimintaedellytyksien hoitamisesta, ja tuntevat myös nahoissaan näitä toimintaedellytyksiä uhkaavat pandemiat, ympäristökatastrofit tai talouskriisit. Toisaalta uupuneita pärjääjiä voisivat motivoida inhimillisemmät työajat ja -olosuhteet, jotka mahdollistavat merkityksellisempää työntekoa ja enemmän vapaa-aikaa. Tarvetta olisi myös siirtymäturvalle esimerkiksi työtakuun muodossa, jotta mehut vievästä työpaikasta olisi helpompi luopua.

Minkälaisia konkreettisia ihmisryhmiä tulisi siis Suomessa tunnistaa ja mobilisoida osaksi laajempaa koalitiota? Aloittaa voisi ainakin järjestäytyneestä ja järjestäytymättömästä hoiva-alasta, uupuneista ja tekoälyn uhkaamista tietotyöläisistä, maanviljelijöistä ja metsäteollisuuden työntekijöistä, omaehtoista elämää maalle rakentavista yhteisöistä, muista ekologisesta jälleenrakennuksesta hyötyvistä aloista (ennallistaminen, korjaus, uusiutuva energia), opiskelijoista, osuuskuntien ja ammattiliittojen valtuustoissa toimivista progressiivisista vaikuttajista sekä laajemmin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään pettyneistä, kuten työttömistä, prekaarista työvoimasta sekä vaille oman alan töitä jääneistä vastavalmistuneista. Vaikka nykyinen vihervasemmisto jossain määrin näkee jo tällä hetkellä näitä ryhmiä ja ammatinharjoittajia omana kannattajajoukkonaan, se on urbaanissa korkeakouluttautuneisuudessaan osin niistä myös vieraantunut. Uupumuksen tematiikan mukaan ottaminen ja sen syiden hahmottaminen ekologisesti kestämättömän talouden rakenteellisena seurauksena ulottaisi poliittisen viestin myös nykytyöväkeen ja taloudellisesti vakaampaan (alempaan) keskiluokkaan.

Lueteltujen toimijoiden ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, mutta materiaalisten intressien ottaminen keskiöön mahdollistaa jatkossa kaikkien osallisten kytkemisen suureen yhteiseen tarinaan. Vaikka strategiat tavoitteiden saavuttamiseen saattaisivatkin erota, jaettu päämäärä auttaisi myös toiminnan koordinoinnissa ja yhteisenä rintamana toimimisessa. Tarvittava poliittinen konsensus voisi olla esimerkiksi jokin muunnelma johdannossa maalaamistamme yhteisistä nimittäjistä, mutta joka tapauksessa sen on laajennuttava nykyisen ympäristöliikkeen vaatimuksista ja tavoitteista. Päämielenkiintomme tulee laajentua koskettamaan poliittisen subjektin välittömiä materiaalisia tarpeita, eli työn olosuhteita ja mahdollisuuksia, asumista ja ruoantuotantoa, sekä yleisemmin toimeentuloa.

Konkreettisia tapauskertomuksia duunarien, keskiluokan ja palkattoman työn tekijöiden yhdistämisestä on löydettävissä New Yorkin tuoreen pormestarin Zohran Mamdanin, ja toisaalta uusien eurooppalaisten ekopopulistien strategioista. Mamdanin viimevuotisessa voittoisassa kampanjassa korostuivat ihmisten päivittäisten tarpeiden ja huolien kuuntelu, ja niiden kääntäminen poliittisen projektin keihäänkärjeksi. Käytännössä tämä on tarkoittanut periksiantamatonta fokusta juuri elinkustannuskriisin helpottamiseen kourallisella radikaaleja, mutta saavutettavissa olevia (eko)populistisia reformeja, joiden ympärille voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja erilaisten ryhmien solidaarisuutta. Tämänkaltaisesta positiivisen vaihtoehtoisen vision rummuttamisesta sekä ennen näkemättömästä sadan tuhannen vapaaehtoisen mobilisoinnista kenttätyöhön, jolla kampanja tavoitti miljoonia asukkaita näiden kotiovilla, kaduilla ja puhelimitse, tuli voittoisa resepti. Keskeistä oli myös omaehtoisen viestintäkehikon – käytännössä valtavan sosiaalisen median näkyvyyden – rakentaminen, jolla oma yhdistävä viesti ja tarina välitettiin eri yleisöille riippumatta median portinvartijoista.

Myös Britanniassa paikallinen Vihreä puolue on, Mamdanin hengessä, ottanut tehtäväkseen juurruttaa ilmasto- ja ympäristöpoliittinen viesti laajempaan kamppailuun taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Täten laajalti yhdistävät aiheet ja taistelut priorisoidaan, kuitenkaan heittämättä yhtäkään ihmisryhmää bussin alle. Puolueen kannatus on vuodessa moninkertaistunut. Johtoon valitun Jack Polanskin kaltaiset uuden sukupolven poliitikot ovatkin aktiivisesti muistuttaneet kuulijoitaan, että vastustajien yritykset kääntää keskustelu takaisin kulttuurisotakysymyksiin ovat tosiasiassa pyrkimyksiä estää ihmisiä samaistumasta puolueen suosittuun elitismin vastaiseen talouspolitiikkaan.

Samalla parlamentaarisen politiikan ulkopuolelta on noussut varteenotettavia ideoita ja alotteita. Eräs lupaava menetelmä hahmottelemamme subjektin yhteen tuomiseksi on Public-Common-Partnership -malli, jonka Kai Heron, Keir Milburn ja Bertie Russelin esittelevät kirjassaan Radical Abundance (2025). Mallin mukaan toimivissa instituutioissa paikallista työtä, tuotantoa ja luonnonvarojen käyttöä hallinnoitaisiin demokraatisesti paikallisyhteisön, työntekijöiden ja julkisen vallan kesken ja tuotettu lisäarvo voidaan kohdistaa vastaavanlaisten alotteiden edistämiseen. Näin lisäarvo pysyisi omistajien sijaan oman yhteisön käytössä. Joitakin pilottihankkeita on jo olemassa. Public-Common-Partnership ei ole ainoa mahdollinen malli, mutta tässä historiallisessa hetkessä siirtymää toteuttavien instituutioiden tulisi Heronin ja kumppanien mukaan pystyä täyttämään kahta tehtävää. Ensinnäkin niiden tulisi tarjota enemmistöille paikka, jossa astua yhteiskunnallisen kamppailun pääosaan ja ottaa yhteistyöllä tulevaisuutensa omiin käsiinsä (popular protagonism). Toisaalta niiden tulisi toimia kilpailevana elämän uusintamisen tuotantomuotona (contested reproduction), jolla luodaan yhä myrskyisämmäksi käyvään maailmaan rinnakkaisia – pääomalle alistumattomia – kyvykkyyksiä turvata elämän välittömät perustarpeet. Heron ja kumppanit esittävät, että erilaisia (joskaan ei täysin vastakkaisia) intressejä edustavat ihmisryhmät alkavat näissä kohtaamis- ja päätöksentekotiloissa muodostaa yhteistä tietoisuutta ja subjektia.

Lainaten tuntemattomaksi jäänyttä kirjoittajaa jo edesmenneeltä ilmastolakko.info-sivustolta: oikeudenmukaisuuden ja reiluuden ihanteiden sijasta on lähdettävä liikkeelle todellisista tyytymättömyyden kokemuksista. Juuri nyt polttavin yhteiskunnallinen tyytymättömyys nousee työväenluokan ja alemman keskiluokan toimeentulon epävarmuudesta ja hyvän elämän mahdollisuuksien jatkuvasta kaventumisesta.

Luku 3. Millaisen teorian yhteiskunnallisen muodonmuutoksen tuottamisesta siis tarvitsemme?

Aiemmin mainitut Rodrigues ja Eden esittävät, että toimiakseen toisiaan täydentäen ja vastatakseen tehokkaasti ekokriisin asettamaan valtavaan haasteeseen tulee yhteiseen rintamaan asettuvien liikkeiden tietoisesti valita yksi ja sama malli muutoksen läpiviemisestä (model of transformation). Käytännössä he jakavat tällaiset muutosmallit reformistisiin, itsenäisiä vaihtoehtoyhteisöjä rakentaviin ja kumouksellisiin, ja kelpuuttavat niistä viime kädessä vain kumouksellisen mallin – ja sen myötä kumouksellisuuteen sitoutuvat toimijat – osaksi tarvittavaa strategista koalitiota.

Jaamme yleisellä tasolla ajatuksen tällaisen tietoisen kollektiivisen valinnan tärkeydestä ja siihen sisältyvän yhteisen muutosteorian (theory of change) sekä selkeän strategisen suunnan merkityksestä. Kuten luvussa 1 argumentoimme, kumouksellisuuden ajatus yksinään ei kuitenkaan tarjoa liikkeen toiminnalle tarkoituksenmukaista perustaa. All in -pamfletista poiketen ehdotamme siksi tähän kysymykseen paremmaksi vastaukseksi jo aiemmin mainitsemaamme kapitalismin monisuuntaiseen rapauttamiseen perustuvaa ratkaisua, joka on mielestämme holistisempi ja edustaa degrowth-ajattelun terävintä kärkeä.

Kapitalismin rapauttamisen muutosteoria yhdistää useita erilaisia toimintalogiikoita:

nykyjärjestelmän rakosissa kasvavat itsenäiset vaihtoehto-aloitteet
akuuttien haittavaikutusten ja tuhoisimpien toimintamuotojen suoran vastustamisen, ja
järjestelmän instituutioiden sekä sitä kautta yhteiskunnan rakenteiden muovaamisen merkittävillä radikaaleilla reformeilla.

Aloitetaan kahdesta ensimmäisestä logiikasta. Yhteiskunnan aineenvaihdunnan muuttaminen vaatii pääoman kasautumisesta ja luonnonvarojen käytön lisäämisestä riippumattomia perustarpeiden täyttämisen tapoja ja hyvinvoinnin luomista. Toimintalogiikka voi olla esimerkiksi osuuskuntamuotoinen talous, solidaarisuus- ja jakamistalous, julkinen tuotanto, osittainen omavaraisuus, avoin ohjelmisto- ja teknologiakehitys, tuottaja-kuluttajakumppanuudet, yhteiskunnalliset yritykset jne. Kaikista näistä talouden muodoista itseasiassa löytyy jo yhteiskunnassamme elinvoimaisia ja kehityskelpoisia ilmentymiä, merkittävinä esimerkkeinä avoimen lähdekoodin ohjelmistot, kuluttaja- ja tuottajaosuuskunnat sekä kirjastot. Jos ja kun ekokriisi syvenee katastrofaalisiin mittoihin, tämän toimintalogiikan piiriin kuuluvat myös sellaiset keskinäisriippuvaisuuden ja solidaarisuuden varaan rakentuvat hoivan ja elämän uusintamisen järjestelyt, jotka tekevät elämän raunioissa mahdolliseksi.

Näiden yhteistoiminnallisen tai itsenäisen talouden muotojen lisäksi tarvitaan kapitalismin akuuttien haittavaikutusten ankaraa vastustamista: esimerkiksi luonnon ja pahimmin riistettyjen yhteisöjen konkreettista puolustamista, jota monet liikkeet ja yhdistykset jo ansiokkaasti tekevät.

Koska uudet alotteet ja vastarinta eivät voi selviytyä saati kukoistaa ilman institutionaalisia muutoksia vaaditaan kolmas logiikka, eli politiikkatoimet, joita voisi kuvailla ei-reformistisiksi reformeiksi. Ne ovat uudistuksia, jotka toteutuessaan luovat edellytyksiä järjestelmän perustavanlaatuiselle muutokselle, murtavat nykyisiä valtarakenteita ja vapauttavat ihmisten aikaa ja energiaa poliittiseen aktivoitumiseen. Tästä esimerkkejä voisivat olla vaikkapa työpaikkatakuu eli valtion takaama työmahdollisuus ekologisen jälleenrakennuksen töiden parissa, perustulo, kaikille saatavilla olevat ilmaiset peruspalvelut ja joukkoliikenne, luonnonvarojen käytön kiintiöt, työajan lyhentäminen, varallisuuskatot, yritysten laillisen perustarkoituksen muuttaminen, institutionaalisten talouskasvupakkojen purkaminen tai demokratian laajennukset kuten kansalaisraadit. Tällaiset toimet pystyvät kokoluokassaan jo aidosti vaikuttamaan ylikulutukseen ja -tuotantoon, ja luovat maaperän jonka varaan on mahdollista rakentaa vielä radikaalimpia toimia. Uudistusten voi ajatella edustavan radikaalia sosiaalidemokratiaa, sanan alkuperäisessä tarkoituksessa, josta nykyiset demaripuolueet ovat ajautuneet hyvin kauas. Tällä vuosisadalla radikaali sosiaalidemokratia on syytä päivittää kasvunjälkeiseksi sosiaalidemokratiaksi.

Nämä kolme toimintalogiikkaa yhdessä muodostavat eräänlaisen kolmikärkisen pihtiliikkeen, joka mielestämme on uskottavin kohtaamamme muutosteoria, eli monivaiheinen menetelmä järjestelmätason muutokseen. Se ottaa huomioon toisaalta aiemmin puhutut vallankumouksiin liittyvät ongelmat ja toisaalta sen, että tie järjestelmän perusrakenteiden muuttamiseen on kuitenkin avattava, ja että tämän muutoksen on vähintään osin nojattava jo olemassaoleviin malleihin. Samoin se tunnistaa, että mikään strateginen logiikka yksin ei pysty vakavasti haastamaan nykykapitalismia.

Logiikoista kaksi, itsenäisten vaihtoehto-aloitteiden kasvattaminen ja järjestelmän instituutioiden muovaaminen, ovat luonteeltaan luvussa 1.4 peräänkuulutettua enemmistöpohjaisuutta rakentavia ja sitä tarvitsevia strategioita. Häiriön ja taloudellisten kustannusten tuottamiseen nojaava vastarinnan logiikka ja sen mukainen toiminta taas asettuu pääsääntöisesti liike-ekosysteemin radikaalimmaksi vähemmistösiiveksi. Toisaalta tämänkään toimintalogiikan piirissä ei tulisi väheksyä tarvetta kohtuulliseen hyväksyntään, ja olla tulematta suuren yleisön silmissä toiseutetuksi. Paradoksaalisesti joillakin vastarinta-kamppailuilla on myös potentiaalia tulla hyvin suosituiksi. Pihtiliike-muutosteoriaan onkin siten sisällytettävissä molemmat: radikaali siipi, joka pystyy luomaan taloudellista painetta eliiteille, sekä valtavirtainen massaliike joka luo vaihtoehtoisia ruohonjuuritason instituutioita ja pyrkii remontoimaan valtiolliset lait ja laitokset.

Ei-reformistisia reformeja voi perustellusti kritisoida siitä, että suuretkaan reformit, jotka eivät muuta taloudellisen järjestelmän perustoimintalogiikkaa, luovat läpimennessään aina tilaisuuden suitsia järjestelmän muuttamiseen tähtäävää energiaa ja jättävät auki mahdollisuuden uudistusten myöhemmälle vesittämiselle. Tämä on eittämättä seikka, joka liikkeiden tulee sisäistää arvioidessaan aktiivisesti taktiikoitaan. Saavutetuista voitoista kiinni pitäminen voi sekin viedä jatkuvasti liikkeiden energiaa. Tämä tulee mielestämme ottaa huomioon siten, että toimintaa suunnitellaan pitkäjänteisen ja jatkuvan paineen muodostamiseen ja ylläpitoon. Saavutetun momentumin ja voittojen tulee johtaa aina seuraaviin uusiin aloitteisiin. Richard Bärnthalerin (2024) mukaan vastahegemonisten liikkeiden tulee poliittisen voiman kasvattamiseksi kohdistaa huomionsa ei niinkään maksimaalisiin vaatimuksiin, vaan kulloisiinkin “seuraavaksi parhaisiin” siirtymäpolitiikan askeleisiin (next best transition steps), jotka toisaalta sisältävät suurta muutospotentiaalia ja toisaalta edustavat mahdollista kompromissia osalle muistakin poliittisista ryhmistä. Tällaisten toimien myötä voidaan eri maissa kansallisesti saavuttaa edellytykset ja olosuhteet myöhemmille, vielä syvemmälle meneville rakennemuutoksille, joiden läpivieminen vaatii todennäköisesti myös radikaaleja ylikansallisia, institutionaalisia muutoksia. Kansainvälistä yhteenkuuluvuutta rakentavaa organisointia tarvitaan toisaalta jo ennen tällaista laajempaa remonttia, jotta ei-reformistisia reformeja ei toteuteta muodossa, joka ulkoistaa sortoa kohti globaalin talousjärjestelmän reunoja.

Ehkä hieman poiketen pihtiliikkeen keksijän Erik Olin Wrightin varsin ajattomasta hengestä, haluamme myös korostaa esimerkiksi Michael J. Albertin kartoittamia mahdollisia lähitulevaisuuden kriittisiä pisteitä, joissa on muutoksen mahdollisuuksia sekä hyvässä että pahassa. Nykyjärjestelmä tulee hyvin suurella todennäköisyydellä kohtaamaan kriisejä, joihin se ei pysty kunnolla vastaamaan toimintalogiikkansa puitteissa. Vaikka kriiseillä on aina hyvinvointia vahingoittavia vaikutuksia, parhaassa tapauksessa ne voivat luoda tilaa post-kapitalistisille ehdotuksille ja olla muutoksen mahdollistajia. Tällöin “hegemonian vastaisten liikkeiden menestys on kiinni aktivistien, ajattelijoiden ja edistyksellisten poliitikkojen kyvystä muotoilla vakuuttavia tarinoita, jotka herättävät kansan keskuudessa vastakaikua kauas tasapainotilasta kehittyneissä kriisitilanteissa” (Albert, 2024). Nämä tarinat, joiden varjolla radikaaleja reformeja lähdetään viemään läpi, eivät voi mielestämme kuitenkaan olla vain tarinoita, vaan niiden tulee pohjata jo olemassaoleviin tosielämän suhteisiin ja toimintaan, eli ymmärrettäviin ja tuntuviin esimerkkeihin. Toisin sanoen: jotta kriisien ja katastrofien aukaisemat poliitiset tilaisuudet voitaisiin lunastaa, on pohjatyö tehtävä rauhallisempina aikoina, ja laitettava omat voimat järjestykseen, jotta tilaisuuteen ehditään tarttua ja uutta yhteiskuntajärjestys-visiota ajaa läpi silloin, kun ikkuna sille aukeaa.

Kaaviokuva, jossa esitetty tekstissä hahmoteltu muutosteoria: kolme liikehaaraa ja niiden toiminta, suunnaten kohti massamobilisaation hetkeä, uutta perustuslakia, ja sen mahdollistamia uudistuksia.

Yhdistämällä edellä kuvatut maailmankuvalliset lähtökohdat aiempiin näkökulmiin valtiosuhteesta ja poliittisesta subjektista etenemme seuraavassa luvussa kuvailemaan kolmea liikehaaraa, jotka mielestämme selkeyttävät kokonaiskuvaa sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen pyrkivien liikkeiden ekosysteemistä, ja muodostavat yhdessä koherentin muutosteorian ja kokonaisstrategian.

Luku 4. Kolme liikehaaraa

Kestävyysmurroksen läpiviemiseksi tarvitaan siis kolmea eri strategista logiikkaa ja voimistuvaa toimintaa niiden kaikkien piirissä. Vastaavasti kolmen toisiaan täydentävän päästrategian pitkäjänteisen toteuttamisen ympärille voi Suomessa hahmottaa kolme muutosliikkeen haaraa, ja kullekin haaralle omat liike-ekosysteeminsä. Liikehaarat ovat itse keksimämme, kehittyvää kotimaista liike-ekologiaa havainnollistava malli, josta kukin muutostoimija voi löytää paikkansa ja luontaisia liittolaisia oman strategisen roolinsa hoitamiseen tai toimintansa suunnan kirkastamiseen. Kunkin toimijan läheisimmät liittolaiset ja yhteistyökumppanit löytyvät mallissa siis pääsääntöisesti oman liikehaaran piiristä. Siten jokaisella liikehaaralla kannattaisi nähdäksemme olla myös omat keskinäiset koordinaatioverkostonsa, jotka ovat olemassa kansallista kokonaiskuvaa luotsaavan isomman koordinaatiotilan ja monikansallisten koordinaatiojärjestelyjen rinnalla.

Muutosliikkeen kolme haaraa suhtautuvat toisiinsa sympaattisesti ja liittolaisina. He organisoivat toimintaansa tietoisina rooleistaan, mutta silti osittain toisistaan riippumatta. Yhtenäisyyden eetoksesta huolimatta eri liikehaarojen ei tule ajatella jakavan keskenään kaikkia ideologisia, periaatteellisia tai taktisia mieltymyksiä – tai edustavan keskenään samanlaisia identiteettejä, saati vetoavan täysin samoihin ihmisryhmiin. Ajatus ei ole odottaa liikehaaroilta samanmielisyyttä kaikissa kysymyksissä aina ja ikuisesti, vaan rakentaa toisiamme tukevaa kokonaisstrategiaa yhteisten nimittäjien ja suuremman vision varaan. Tärkeintä on keskittyä siihen ylivoimaiseen enemmistöön asioita, jotka yhdistävät pysyvässä perheyhteydessä olevia ja saman historiallisen mission jakavia tovereita eri puolilla liike-ekosysteemiä.

Jako suhteellisen itsenäisesti organisoituviin ja koordinoiviin haaroihin on perusteltu myös strategisen kirkkauden tavoittelun tähden. Strategiatutkija Richard Rumeltin (2011) kuvaamalla tavalla: hyvä strategia pystyy keskittämään voimat yhteen tai korkeintaan muutamaan ratkaisevaan tai käänteentekevään välitavoitteeseen, joiden saavuttaminen voi johtaa dominoefektin tavoin muihin myönteisiin lopputulemiin.

Rumeltin ajatus voimien keskittämisestä ratkaiseviin välitavoitteisiin voi tarkoittaa tapauksessamme esimerkiksi sitä, että osana kokonaisuutta kukin liikehaara toimijoineen keskittää toimintaansa tiettyjen kestävyysmurroksen esteiden (ks. Johdanto-luku) purkamiseen. Ehdotamme alempana joitain välitavoitteita kullekin haaralle. Yhtä kaikki periaate on, että liikehaarojen tulisi pystyä tietoisesti määrittää omat strategiset välitavoitteensa, suhteessa koko liikkeen päämääriin ja sen muutosteoriaan. Kunkin liikehaaran tulisi myös etsiä omat ja toisaalta kokonaisuuden tarpeet huomioivat vastauksensa siihen, millä intensiteetillä osallistua kansalliseen koordinaatioon ja kuinka tiheästi tehdä keskinäistä oman liikehaaran koordinaatiota. Monenlaiset suunnitelmien käytännön toimeenpanon ja yhteistyön järjestelyn kysymykset on luontevaa pitää ratkaistavana saman toimintalogiikan jakavien lähiliittolaisten kesken.

Mallissamme kolmas liikehaara – instituutioiden remontoijat – on aloitteellisin kansallisen kokonaiskuvan ja strategisen sommitelman muodostamisessa ja tässä mielessä koordinoi myös ykkös- ja kakkoshaaraa mukaan kansallisiin ja ylikansallisiin ponnistuksiin. Se kannattaisiko muiden liikehaarojen ja toimijoiden ulkoistaa joissain rajatuissa kysymyksissä toimintansa ohjausta kolmoshaarassa tehtävän koordinaatiotyön tekijöille, on meille avoin kysymys. Se on kuitenkin varsin selvää, että kaiken kansainvälisen yhteistyön ei ole mitenkään tarkoituksenmukaista mennä kolmoshaaran kautta.

Ensimmäisen ja toisen liikehaaran toimijoiden yhteistyötä luonnehtii konkreettinen suora ja paikallinen toiminta, akuuteista materiaalisista kysymyksistä inspiroituminen, taitojen jakaminen ja jaettu strateginen yhteisymmärrys. Näiden liikehaarojen piirissä yhteinen poliittinen ohjelma on rajatumpi ja ideologiset yhteiset nimittäjät jäävät verrattaen löyhiksi, etenkin kyseisten verkostojen radikaalimpien ja maltillisten toimijoiden välillä. Kolmannen liikehaaran toimijoiden osalta puolestaa korostuu lujittuneempi, koherentti – ja yhdessä pidemmälle kypsyteltävä – jaettu ideologinen perusta ja identiteetti, sekä kokonaisvaltaisemman yleispoliittisen ohjelman kuvainnollinen allekirjoittaminen.

1. Maakuntavastarinta	2. Urbaanit uuden rakentajat	3. Valtion remontoijat
Fokus: Maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa	Fokus: Suurissa kaupungeissa, lähiöissä ja ympäryskunnissa	Fokus: Pääkaupungissa ja hallintojärjestelmän tasolla, sekä kansainvälisellä tasolla
• Paikalliset vastarintakamppailut tuotantopaikoilla: hakkuut, kaivokset, datakeskukset, megainfra • Sosiaalisten romutusten suora vastustaminen omilla lähialueilla (osallistuminen paikalliseen sosiaalipolitiikkaan) • Uusmaalaistuva ja perustarpeita (ruoka, energia, hoiva) paikallisesti tuottava, autonominen ja yhteisöllinen elintapa • Alueelliset yhteistyöverkostot, paikallisraadit tai muut vastaavat instituutiot • Metsäliike, ekokylät, kaivosvastaiset, permakulttuuritoimijat, SLL:n piirit, Kohtuusliike, syväekologia, ruokaosuuskunnat, luontaiselinkeinojen harjoittajat, alkuperäiskansat	• Post-kapitalististen yhteisötaloudellisten vaihtoehtojen kehittäminen ja toteuttaminen, sinne missä niille löytyy tilaa • Taloudellisen demokratian ja avoimen teknologian edistäminen lähiyhteisöissä • Oman naapuruston ja viiteryhmän tarpeiden täyttäminen tässä ja nyt: “nowtopiat” ja pikkuparatiisit • Luo “tulevaisuuden imua” ja uskottavia toimivia referenssejä • Osuuskunnat, pienyritykset, Public-Common-Partnershipit • Itsenäiset tilat, vaihtoehtovaluutat	• Ekososiaalinen jälleenrakennus ja tuhoisimpien sektorien alasajo valtiovaltaa käyttämällä ja keskeiset instituutiot remontoimalla • Radikaalit reformit (ml. perustuslaki) ja kasvuriippuvuuksien purkaminen • Kokoava tarina & liikkeen koulutus • Muiden liikehaarojen tukeminen, suojaaminen ja toimintaympäristön muokkaaminen suotuisammaksi • Kansainvälinen yhteistyö: strategiakoordinaatio ja etelä-pohjoinen -liittolaisuudet • Ympäristöjärjestöt, tutkimusyksiköt, säätiöt, puolueet, liitot, asiantuntijaverkostot

Tarvitaan ympäristöliikettä laajempi muutosliike, joka organisoituu kolmeksi vahvaksi liikehaaraksi. Jaottelu kuvaa, kuinka pihtiliike-teorian edellyttämät kolme eri strategista toimintalogiikkaa voisivat toteutua suomalaisen liike-ekosysteemin puitteissa ja kohdistua maantieteellisesti ja materiaalisesti. Liikehaara on ensisijainen yhteistyön ja koordinaation taso kullekin jaottelusta paikkansa löytävälle organisaatiolle ja toimijalle. Organisaation kannattaa valita liikehaaransa ja sen myötä selkeä strateginen rooli (ja toiminnan muodot) joihin panostaa, osana kokonaisuutta. Liikehaarajaottelu ei kuitenkaan kuvaa yksilötason polkuja, eikä esimerkiksi edellytä yksilöiltä tiettyä maantieteellistä asuinpaikkaa!

Liikehaaramalli ei ole sellaisenaan kuvaus nykytilanteesta. Se ei myöskään ole kaikenkattava suunnitelma, vaan kuvaa karkeaa tavoitetilaa, jossa peräänkuuluttamamme laajentuva muutosliike olisi määrätietoisesti organisoitunut toimimaan pihtiliike-teorian mukaisesti.

Seuraavissa alaluvuissa esittelemme kunkin liikehaaran ja niiden tehtävät.

4.1. Itsenäinen maakuntavastarinta

Tämä on etupäässä maakunnissa ja maaseudulla toimiva, siellä paikallisia vastarintakamppailuja käyvä ja riippumatonta uusmaalaistuvaa elämäntapaa rakentava liikkeen osa. Se organisoituu ja rakentaa yhteistyöverkostoja ensisijaisesti alueellisesti, paikallisen luonnonmaantieteen erityispiirteet huomioiden. Toiminnan keskiössä on oma paikallinen toimintaryhmä tai lähiyhteisö, jonka jäsenet ja tärkeimmät yhteistyökumppanit löytyvät yleensä omalta kylältä tai paikkakunnalta, lähikunnista tai lähimmästä maakuntakeskuksesta. Tällaista paikallistoimintaa tukemaan voi muodostua (tai olla jo olemassa) myös erilaisia kansallisen tason tukirakenteita, mutta toiminnan painopiste on tavalla tai toisella paikallisissa kysymyksissä ja konkreettisessa lähiympäristöön jäljen jättävässä tekemisessä. Henkilökohtaisella tasolla korostuu kokemuksellinen siirtymä: omakohtainen kokemus toisin elämisestä, omien valintojen aineellisista seurauksista ja äliin menemisestä tuhoavan toiminnan estämiseksiv. Yhteiskuntana taas tarvitsemme puuttuvia malliesimerkkejä vapaaehtoisesta elämänpiirin kutistamisesta, sopeutumisesta elämää yksinkertaistamalla, kulttuurisen jatkuvuuden vaalimisesta yhdistettynä kestävyyssiirtymään ja arvokkuuden säilyttämisestä tulossa olevien menetysten edessä. Eräs tämän liikehaaran piirissä toimimisen mahdollisuuksia konkretisoiva malli ovat ”elämänsuojeluvyöhykkeet”, joissa yhdistettäisiin luonnon tilan parantaminen ja kokonaisvaltaisesti kestävien elämänmuotojen harjoittaminen paikallisesti.

Liikehaaraan jo nyt hahmottavia toimijoita ovat: Metsäliike, Kohtuusliike, ekokylät, kaivosvastaiset liikkeet, permakulttuuritoimijat, Luonnonsuojeluliiton piirit ja paikallisyhdistykset, luontokartoittajat, Ikikaiku-säätiö, Lumimuutos-osuuskunta, Mustarinda-yhdistys, erilaiset syväekologiset ryhmittymät, agroekologiset viljelijät, ruokaosuuskunnat ja paikalliset luontaiselinkeinojen harjoittajat. Myös monet alkuperäiskansatoimijat voidaan käsittää tämän liikehaaran yhteyteen, ja toisaalta esimerkiksi Martat voisi kuvitella liikehaaran luontaiseksi yhteistyökumppaniksi. Eräitä keskeisiä kansainvälisiä verrokkeja maakuntavastarinnalle ovat ranskalainen Soulevements de la Terre -liike sekä maattomien työläisten liike MST Brasiliassa. Taustalla on rikas ja pitkä vuosisatainen kamppailujen traditio oikeudesta yhteismaiden demokraattiseen ja yhteisövetoiseen hallinnointiin.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1) räikeimpien luontohaittojen rajoittaminen ja tuntuvien lisäkustannusten tuottaminen erilaisilla tuhoisilla tuotantopaikoilla (esim. metsähakkuut, kaivokset, megainfrahankkeet, datakeskukset) koko kansalaisvaikuttamisen työkalupakkia hyödyntäen; mukaan lukien keinot kuten hallintovalitukset, paikalliset mielenosoituskampanjat ja viime kädessä laajamittaisen disruption tuottaminen väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittaen.

2) permakulttuuristen ja luontaistaloudesta elävien yhteisöprojektien rakentaminen ja skaalaaminen nykyistä laajemmiksi, elämän perusedellytysten (ruoka, energia, luontaiselinkeinot) tuottamisen osittaiseksi palauttamiseksi omiin käsiimme, sekä häiriönsietokyvyn rakentaminen. Jälkimmäisen merkitystä korostavat jatkuvasti kasvavat riskit ruoka- ja energiaturvan heikkenemisestä ja tavallisen palkkatyön tarjonnan todennäköinen supistuminen.

Ennen pitkää nämä kaksi tehtävää kytkeytyvät toisiinsa myös toista kautta. Ekstraktiosta riippuvaisen pääoman vastaiskut paikallisekosysteemien puolustajia vastaan on helpompi torjua ja kestää, ja menestyä myös esimerkiksi pitkäkestoisissa lakoissa ja protesteissa, jos kyky ruokkia omat yhteisöt ei ole enää pelkästään palkkatyön, sosiaaliturvan ja ylipäätään rahatalouden varassa (Millburn 2025). Inspiraatiota voi kriisinkestävyyden näkökulmasta hakea myös Ukrainasta, jossa rakennetaan kriisinkestävää ”maailman hajautetuinta energiajärjestelmää”, perustuen pieniin kaukolämpölaitoksiin, aurinko- ja tuulivoimaan sekä energian varastointiin ja itsenäisiin alueellisiin energiasaarekkeisiin. Tällaiset toimet tuottavat resilienssiä myös talouskriisejä vastaan. Kaikkien liikehaarojen tulee ottaa vakavasti romahduksen skenaariot, mutta tunnistamme, että kaikista kouriintuntuvimmin tämä pätee maaseutuvastarinnan harjoittajiin.

Lähitulevaisuuden prioriteetit tälle liikehaaralle voisivat olla luonnonmetsien ja ekologisten yhteyksien puolustaminen; valikoitujen kaivos- ja megainfrahankkeiden suora hidastaminen ja torjuminen tai investointihalujen vesittäminen esimerkiksi sosiaalisen lisenssin epäämisen kautta; heikoiten tuottavien sellutehtaiden sulkemisen jouduttaminen; lähipalveluiden puolustaminen maaseudulla; luontaiselinkeinojen varjelu ja siirtäminen seuraavalle sukupolvelle; paikallisyhteisökokoiset hajautetun energiantuotannon hankkeet; massaturismin lieveilmiöiden politisointi; kestävän uusmaalaistumisen edistäminen uuden sukupolven keskuudessa, sisältäen mm. erilaiset ei-urbaanit asumisen ja elannon tuottamisen muodot ja omavaraisuustaidot.

Liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet (All in -pamfletissa eriteltyjä kyvykkyyksiä mukaillen):

häiriökyvykkyys: kyky tuottaa materiaalista vaivaa ja häiriötä;
todeksi tekemisen kyvykkyys: kyky kokeilla uudenlaisia yhteistoiminnan muotoja ja luoda konkreettisia olemassaolevia esimerkkejä siitä mistä laajemmassa visiossa on kyse;
resilienssikyvykkyys: sopeutuminen ulkoisiin uhkiin, hankkia tukea ja omaehtoisesti uusintaa oman yhteisön elämän perusedellytykset vaikeissakin tilanteissa;
tarinallinen kyvykkyys: kyky viestiä vahvasti ja kertoa kokoava tarina meistä, ongelmasta ja sen ratkaisusta.

Vähemmän oleellista liikehaaralle on panostus paikallistasoa laajempaan institutionaaliseen vaikuttamiseen tai massamobilisaatiokykyyn, joskin linkit näitä harjoittaviin toimijoihin ovat silti tärkeitä.

Toiminnassa hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat muun muassa tehometsätalouden ja kaivosekspansion hillitsemisen laaja kansansuosio, epävarmat tulevaisuudennäkymät monille nuorille aikuisille kaupungeissa ja maaseutu-uskottavuus voimavarana uusien yleisöjen puhuttelussa. Nähdäksemme konkreettinen luonnonpuolustustyö ja kertyvät taidot oman elämän uusintamisessa ja ylläpitämisessä luovat tekijä-uskottavuutta, jonka myötä liikkeelle avautuu uudenlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa poliittiseen asenneilmapiirin ja suuren yleisön arvoihin.

Eräs vipuvarsi voisi myös muodostua lähidemokratiaa edustavista itsenäisistä paikallisraadeista (ks. esimerkki Iso-Britanniasta). Jos liikehaaran piirissä aletaan kartuttaa käytännön osaamista puntaroivien kansalaiskokousten järjestämisestä vastauksina paikallisiin kriiseihin, voisi tällaisista raadeista alkaa muodostua maaseutuyhteisöjä palveleva kollektiivisen voimaantumisen muoto. Parhaimmillaan niistä tulisi yhteisöä matalalla kynnyksellä palveleva työkalu, joilla saadaan kollektiivista selkeyttä ihmisten tuntoihin polttavista paikallisista kysymyksistä, vaikutetaan paikallispolitiikkaan, ohitetaan eri portinvartijoita ja ruokitaan kampanjoiden ja aloitteiden syntymistä yhteisöjen itsensä keskuudesta. Paikallisraatien rooli muistuttaa osaltaan Heronin, Milburdin ja Russelin (2025) kansanomaisen johtajuuden (popular protagonism) instituutioita, joista eräs esimerkki on Common Association, eli paikallisyhdistys jossa harjoitetaan demokraattista puntaroivaa päätöksentekoa yhteisön resurssien, omaisuuden ja erilaisista ekososiaalisista tuotantohankkeista syntyvän lisäarvon käytöstä, ja otetaan siten yksityisen pääoman intresseistä riippumaton rooli alueen ja yhteisön tulevaisuuden kehittämisessä.

4.2. Urbaanit uuden rakentajat

Erityisesti suuremmista kaupungeista ponnistavia post-kapitalistisia taloudellisen toiminnan tapoja, tulevaisuuteen merkitystä ja toivoa rakentavaa, taloudellista demokratiaa ja avointa teknologiaa edistävää liikettä kutsumme urbaanin uuden rakentajiksi. Liike toimii ja järjestäytyy ensisijaisesti suurissa kaupungeissa, niiden lähiöissä ja ympäryskunnissa. Keskeisenä organisoinnin muotona ovat osuuskunnat, yhdistykset, järjestöt ja pienet yritykset tai kokonaan kapitalistisen rahatalouden ulkopuolelle rakentuvat tuotannon ja yhteistoiminnan muodot. Liikehaaran piiriin voivat kuulua myös uudet avaukset kuten aiemmin mainitsemamme Public-Common-Partnership -malli.

Liikehaaraan kuuluvia toimijoita on niin isoja ja vakiintuneita kuin pieniä, paikallisia ja innovatiivisia. Ensimmäisistä esimerkeiksi käyvät Mondragon-osuuskunta ja Wikipedia, jälkimmäisistä vaikkapa Ehta Raha -osuuskunta, aikapankit, Helsingin pyöräpaja, Jalotus-kiertotalousyhteisö, social.coop-internetosuuskunta ja kestävää urbaania kulttuuria edistävät Dodo ry ja Muutoskollektiivi.

Liikehaaran tehtävä on ekososiaalista yhteiskuntaa edustavien yhteisötaloudellisten vaihtoehtoprojektien kehittäminen ja toteuttaminen ruohonjuuritasolta käsin, ihmisten arkisiin tarpeisiin vastaten. Siten se todistaa uskottavien vaihtoehtojen vetovoimaa ja vähentää nykyjärjestelmän valtaa urbaanien ihmismassojen jokapäiväisessä elämässä, tarjoamalla suurpääomasta riippumattomia tarpeiden täyttämisen tapoja. Toiminnan muodot kytkeytyvät konkreettisella tasolla ekologiseen yhteiskunnan jälleenrakennusprojektiin, ja edistävät esimerkiksi korjaamista ja uudelleenkäyttöä, hoivaa, vapaata internetiä, yhteistä päätöksentekoa, paikallistuotantoa ja muita kriisinkestäviä tuotannon muotoja. Tavoitteena on luoda suoranaisia ”pikkuparatiiseja”, joissa toteutuu oman henkilökohtaisen ja erityisesti oman naapuruston ja viiteryhmän elämän parantaminen tässä ja nyt.

Urbaanin uuden rakentajat -liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit voisivat olla seuraavanlaisia: tarvittavan koulutuksen järjestäminen aktiiveille mielikuvituksen laajentamiseksi; vaihtoehtoisten talouden muotojen normalisointi julkisessa keskustelussa; ihmisten arkisiin työttömyyden, elinkustannusten nousun ja toimeentulon huoliin vastaaminen käytännön aloitteilla; olemassa olevien organisaatioiden (esim. Pellervo, International co-operative alliance) vahvistaminen ja radikalisointi; uusien yhteisötaloudellisten alotteiden kiihdyttämöt; eri-ikäisten yhteisen tilan lisääminen, vapaampien digitaalisten alustojen laajentaminen, kaupunkitilan näyttävä haltuunotto uusille aloitteille, lähimetsien ja tyhjien tilojen valjastaminen uudenlaisen yhteisötaloudellisen toiminnan näyttämöiksi.

Liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

todeksi tekemisen kyvykkyys: elää todeksi taloudellisen demokratian ja avoimen teknologian edistämistä, ja konkreettisesti täyttää ihmisten aitoja tarpeita, kyky näyttää esimerkkiä;
liiketoimintakyvykkyydet: toimintamahdollisuuksien tunnistaminen, kollektiivinen riskinotto ja vaihtoehtoinen rahoitus, taidot työnteon koordinoinnissa ja järjestämisessä;
institutionaalinen kyvykkyys: erilaisiin järjestäytyneisiin voimiin ja politiikkaan paikallisella tasolla vaikuttaminen, vaihtoehtoistalouksien edistäminen.

Vähemmän tärkeää urbaaneille uuden rakentajilla ovat laajamittainen kyky disruptioon ja sellaiset resilienssikyvykkyydet, joita yleensä tarvitsevat repression ja tukahduttamispaineen kohteeksi joutuvat toimijat. Linkit näitä kykyjä taitaviin toimijoihin ovat silti potentiaalisesti tärkeitä.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret ovat liikehaaran parissa ideologinen houkuttelevuus nyky-kapitalistisiin vaihtoehtoihin nähden, sympatian voittaminen täyttämällä ihmisten tarpeita sekä urbaani kaupunkiympäristö tilana, jossa ihmiset tulevat luontaisesti yhteen ja josta sekä tyytymättömiä ihmisiä että tekijöitä uusiin aloitteisiin löytyy runsaasti – eli jossa momentum lähtee helposti käyntiin. Yhteiskunnallisen tilanteen edelleen heiketessä ja monikriisin syvetessä on mahdollista, että uusintavasta työstä ja uudenlaisista taloudellisen toiminnan tavoista tulee yhä useamman ihmisen identiteetti ja elämän viitepiste. Jos vaihtoehtoisia esimerkkejä saadaan kukoistamaan, tulee demonstroitua, että laajempi kasvuriippuvuuksien ylittäminen yhteiskunnassa on mahdollista.

4.3. Instituutioiden remontoijat

Tässä liikehaarassa on kyse koko maan tasolla organisoituvasta, valtiollisten ja ylikansallisten instituutioiden radikaalia remontointia tavoittelevasta ekologisen jälleenrakennuksen liikkeestä. Toisin kuin kaksi edellistä haaraa, remontoijien järjestäytymisen päätavoitteena on juuri institutionaalisen vallan haltuunotto, ja sen rinnalla instituutioita ja hallintoa ohjaavien lakien, toimintaperiaatteiden, tavoitteiden ja ajatustapojen muuttaminen keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Kohteena ovat erityisesti sellaiset kansalliset ja EU-tason talouspolitiikan hallinnan mekanismit ja instituutiot, jotka nykymuotoisina estävät laajamittaisen kestävyyssiirtymän ja ekososiaalisen murroksen. Tätä kautta olisi mahdollista luoda edellytykset kasvuriippuvuuksien purkamiselle, vihreän teollisuuspolitiikan toimeenpanolle sekä fossiili- ja selluteollisuuden alasajamiselle tavalla, jolla julkiset peruspalvelut silti samaan aikaan säilyvät ja vahvistuvat.

Ensisijaisena toimintastrategiana on eri liiketoimijoiden, järjestöjen ja tutkimuspiirien yhteistyöllä ylläpitää ulkoparlamentaarista poliittista painetta nykyisten puolueiden tavoitteiden ja yleisten poliittisten voimasuhteiden muuttamiseksi. Tämän rinnalla kulkee yleisesti pitkäjänteinen ideologinen mobilisaatio, jolla kehitetään koko liike-ekosysteemin osaamista ja ymmärrystä todellisuudesta, jossa elämme. Liikehaaran piiristä voi myös löytyä puolueissa, yrityksissä ja etujärjestöissä toimiville ihmisille nykypuolueita radikaalimpia viitekehyksiä ja verkostoja, jotka voivat tukea esimerkiksi valittuja vaalikampanjoita ja työpaikoilla käytäviä kamppailuja. Toiminta kohdistuu hallintojärjestelmän, valtaverkostojen ja poliittisen järjestelmän tasolle, ja sen maantieteellisenä painopisteenä ovat isoimmat kaupungit. Remontoijien toiminta linkittyy myös elimellisesti kansainväliseen yhteistyöhön muiden maiden radikaalien muutostoimijoiden kanssa. Erilaiset globaalin solidaarisuustyön muodot, etelä-pohjoinen -liittolaisuudet ja kansainväliseen strategiseen koordinaatioon osallistuminen ovat keskeisiä. Eräitä esimerkkejä tämänhetkisistä kansainvälisistä koordinointihankkeista ovat Nordic Climate Justice Coalition, Progressive International, People’s Platform ja The Surge. Myös World Social Forum jatkaa toimintaansa.

Liikehaaraan kuuluvaa instituutioiden remontoimista tavoittelevat esimerkiksi BIOS-tutkimusyksikkö (osaltaan myös uuden Industrial Foresight Studion myötä), Lakiasiaintoimisto Maailma, Just Shift (entinen Hiilivapaa Suomi), Sosiaalifoorumi ja Demos Helsinki. Ammattiliitoista potentiaalisia liikehaaran kannalta voisivat olla esimerkiksi Jyty, Tehy ja Talentia. Liikehaaralle tärkeää kapitalismin suitsimista harjoittavat mm. Luonnonsuojeluliiton kansallinen konttori ja muut ympäristöjärjestöt, Fingo, Soste, Finnwatch, Eetti, Amnesty ja Operaatio Arktis. Monet toistaiseksi pienemmät toimijat voisi luokitella liikehaaran piiriin fokuksensa puolesta: Elokapinan Talouskapina ja Sotekapina, Debt for Climate, Hyvinvointitalousallianssi, Talousdemokratia ry, Emilia Helsinki ja Ympäristöunioni-aloite. Lisäksi liikehaaraa voivat tukea useat tiedontuotantoon keskittyvät tahot, kuten Degrowth-tutkijaverkostot, Rethinking Economics, Ajatuspaja Visio, Kalevi Sorsa -säätiö, SISU-hanke, Sitra (joiltain osin), Puistokatu 4 ja Deliberatiivisen demokratian instituutti. Liikehaaraan ainakin osin sopivaa koulutusta harjoittavat mm. Kansan sivistystyön liitto, Demokraattinen sivistysliitto ja muut opintokeskukset, sekä Käänne-festivaali. Olennaisia liikehaarassa tehtävälle työlle ovat myös rahoittajina toimivat kestävyysmurrokseen panostavat säätiöt. Kansainvälisesti tätä liikehaaraa edustavat mm. DiEM25, Democratic Socialists of America ja Rosa Luxemburg Stiftung.

Liikehaaran tehtävät ovat:

1) kamppailla poliittis-taloudellisesta vallasta ja talouden toimintatapojen muutoksesta valtion, olemassaolevan puoluekentän ja talouden instituutioiden tasolla, tarkoituksenaan näiden väylien kautta näivettää tuhoisimpien tuotantoalojen valtaa ja jouduttaa niiden alasajamista sekä toisaalta lisätä ekososiaalisesti kestävään elämään tarvittavaa infrastruktuuria ja tuotantoa;

2) edistää muiden liikehaarojen toimintaa ja uudenlaisia yhteisötaloudellisia aloitteita tukevia institutionaalisia uudistuksia ja politiikkatoimia sekä parempia ja kattavampia julkisia peruspalveluita koko maahan;

3) pysäyttää haitallisia lainsäädännöllisiä ja julkisen rahankäytön kehityskulkuja;

4) järjestää kansallista koordinaatiota ja osallistua ylikansalliseen koordinaatioon ja yhteistoimintaan;

5) esittää eri ihmisryhmiä kokoava inklusiivinen tarina paremman tulevaisuuden rakentamisesta nollakasvun olosuhteissa.

Esimerkkejä instituutioista ja niiden uudistamisesta, joita remontoijat voivat tavoitella: perustuslakiuudistukset (esim. luonnon oikeudet, yksityisomistuksen rajat, demokratian laajentaminen); ekologisen jälleenrakennuksen rahoittamisen mahdollistavat keskuspankkiuudistukset; voitontavoittelun alistaminen sosiaalisille ja ekologisille tavoitteille yrityslainsäädännössä; Metsähallitus Metsätalous Oy:n alasajo ja luontokadon pysäyttämisen sekä hiilivaraston kasvattamisen asettaminen Metsähallituksen toiminnan keskiöön; peruspalveluiden vahvistaminen esimerkiksi työterveysjärjestelmän alasajolla ja resurssien kohdistamisella julkiseen terveydenhuoltoon.

Liikehaaran lähitulevaisuuden prioriteetit: järjestäytyminen kohti keskeisiä taloudellisia ja poliittisia instituutioita niihin vaikuttamiseksi ja tarvittaessa haltuunottamiseksi; liikkeeltä toistaiseksi lähes tyystin puuttuvien kyvykkyyksien kerryttäminen koskien esimerkiksi tietotaitoa kasvuriippuvuuksien purkamisesta, rahoitusalan sääntelystä, kestävyysmurroksen makrotalouspolitiikasta ja tekoälypolitiikasta; koordinointirakenteiden pystyttäminen kansallisella tasolla; ylirajainen liittoutuminen ja kv-strategiakoordinaatio; velkajarrun toteutuksen kampittaminen ja talouskuripolitiikan uskottavuuden konkurssin jouduttaminen; ympäristön aseman parantaminen strategisten oikeusprosessien kautta; massojen kouluttaminen ja sitä kautta tarvittavan poliittisen tietoisuuden kasvattaminen ja potentiaalisen kannatuspohjan laajentaminen; sekä poliittisen keskustelun arkipäiväistäminen ekologisen suunnittelun teollisuuspolitiikasta, hintakontrollien tarpeesta, fossiili-investointien arvon kariutuksesta (asset stranding) ja kestävyysmurroksen rakenteellisista esteistä, kuten kasvupakoista. Viimeksimainitun keskusten yhteydessä on osattava konkretisoitava, millaisten asioiden kasvun on erityisesti lakattava ja millaisten suotavaa jatkua.

Liikehaaran piirissä tarvittavat kyvykkyydet:

tärkeimpänä institutionaalinen kyvykkyys: eli tässä tapauksessa kyky organisoitumalla vaikuttaa valtaapitäviin, valtioon ja pääomavirtoihin – mutta myös itse päästä ja astua valta-asemiin. On esimerkiksi osattava popularisoida halu ja tahto suunnitella ja toteuttaa ei-reformistia radikaaleja reformeja, luoda uusia vaihtoehtoisia instituutioita ja korvata vanhoja;
tarinallinen kyvykkyys: suuri kokoava tarina ja kyky viestiä siitä ja rakentaa vastahegemonista tietoisuutta yhteiskuntaan sekä järjestää massamittaista poliittista kouluttamista;
koordinaatiokyvykkyys: kyky kannatella kaikkia liikehaaroja yhteen tuovaa koordinaatiotilaa ja tukea toimijoita eri puolilla kentää;
kollektiivisen poliittisen toiminnan järjestämisen kyvykkyys: kyky järjestää tuhansien ihmisten tapahtumia, lakkoja, mielenosoituksia sekä reilu ja tehokas sisäinen demokraattinen päätöksenteko.

Osaltaan liikehaaran piirissä on oltava, ja onkin, kykyä massamobilisatioon, mutta emme tässä yhteydessä syvenny siihen. Kyvykkyyksiä, jotka puolestaan eivät ole kolmannen liikehaaran fokuksessa, ovat erilaiset niin sanotut prefiguratiiviset toimet ja muut elämän uusintamisen ”kädet savessa” -työt.

Hyödynnettävät poliittiset vipuvarret tarkoittavat remontoijien kohdalla esimerkiksi lähivuosien ja -vuosikymmenten kriisejä radikaalien reformien kysynnän lisääjinä – edellyttäen että liikkeellä on kyky liittää monet eri ihmisten huolet, ahdingot ja valituksen aiheet suurempaan tarinaan nykysuuntaa paremmasta tulevaisuudesta, ja siitä miten se mahdollistetaan. On nähtävissä mahdollisuus laajan yhteiskunnallisen kaikupohjan syntymiseen, mikäli liike onnistuu selittämään mm. tuhoisan velkajarrun synnyn, suurituloisten veronalennukset, elinkustannusten käsiin levähtämisen, työttömyyskriisin, luonnontuhon ja lisääntyvän lapsiperheköyhyyden osaksi nykyjärjestelmän kuolonkorahduksia ja siitä hyötyvien eliittien moraalista konkurssia. Liikkeen maailmanselitys on siis popularisoitava.

Viime kädessä kolmoshaaran toiminnassa on kyse ei enempää tai vähempää kuin taloudellisen demokratian ja ekologisen oikeudenmukaisuuden ottamisesta tosissaan, määrittelemällä talouden tarkoitus ja päämäärät uudelleen ja raivaamalla niille tilaa vanhoilta pääoman kerryttämiseen suunnitelluilta instituutioilta.

Tässä menestyvän poliittisen mobilisaation pohjana täytyy olla vastahegemonisen tietoisuuden kasvattaminen ja sen sitominen ihmisten materiaaliseen todellisuuteen. Se ei kuitenkaan onnistu pelkästään panostamalla instituutioiden remontointiin ja muuhun poliittisen ja taloudellisen järjestelmän yläkertaan kohdistuvaan vaikuttamiseen. Vaaditaan nimenomaan koko liike-ekosysteemiä ja Maakuntavastarinnan ja Urbaanien uuden rakentajien työtä, jotta uusi tarina, johon poliittista kouluttamistyötä ankkuroidaan, voisi olla enemmistöille uskottava ja resonoiva. Juuri kahden ensimmäisen liikehaaran ruokkimat yhteisöt ja talouden versot kytkevät uuden tarinan ihmisten arkielämään. Niitä on siksi luotava samaan aikaan, ja vahvistettava.

Luku 5. Johtopäätökset ja jatkokysymykset

Edellä kuvatut liikehaarat muodostavat muutaman vuosikymmen mittaisen yhteisen poliittisen projektin. Liikehaarat ovat organisoitumismalli tämän projektin eteenpäin viemiseksi. Riippumatta siitä, miten maailmantilanne kehittyykään, uskomme, että hahmoteltujen liikehaarojen työ tulee olemaan joka tapauksessa tarpeellista ja mielekästä.

Kolmen eri päästrategian ja niitä edistämään lähtevien liikehaarojen ottaminen tosissaan voi ehkä ravisuttaa monen radikaalissa ympäristöliikkeessä toimivan kuvaa aktivismista. Luemme itsemme tähän joukkoon. Erityisesti kaksi jälkimmäistä toiminnan muotoa – yhteistoiminnallisten talouden muotojen järjestäminen ja valtioinstituutioiden remontointiin tarvittavan vallan tavoittelu – ovat monin tavoin erilaista työtä kuin mielenosoittaminen ja kampanjointi. Haluammekin tässä kirjoituksen viimeisessä osiossa tarjota parhaamme mukaan silmäystä siihen, miltä strategisen visiomme ottaminen huomioon voisi näyttää konkreettisesti esimerkiksi Elokapinan kannalta, ja millaisia uusia toimijoita muutosliikkeiden kentälle on tarpeen luoda.

5.1. Mitä Elokapinan pitäisi mielestämme tehdä seuraavaksi

Yllä kirjoitettuun perustuen esitämme kaksi väitettä Elokapinan toiminnan isojen linjojen jatkosuunnittelun lähtökohdiksi. Ensimmäinen on se, että Elokapinan tulisi nähdä ja argumentoida itsensä osana yllä kuvattua strategista kolmihaaraa. Tästä seuraa myös toinen, käytännöllisesti merkittävämpi pointti: Elokapinan tulisi valita taktiikkansa ja toiminnan painopisteensä niin, että ne ovat strategisesti linjassa yllä kuvatun kanssa.

Käytännössä tämä tarkoittaisi nähdäksemme sitä, että Elokapina tunnistaisi avoimesti, ettei se ole lakien ja instituutioiden uudistamisesta neuvotteleva eikä niiden remontointia toteuttava osapuoli. Samalla todettaisiin, että laaja-alaista ekologista jälleenrakennusohjelmaa ei voi saada läpi vain vaatimalla – edes suosiollisen hallituskokoonpanon aikana.

Elokapinan nykyinen brändi ei sovellu erityisen hyvin sellaiseksi ratkaisujen tarjoajaksi ja kestävyysmurroksen läpiviemisen vastuutahoksi, jota alettaisiin kuunnella laajasti poliittisella kentällä, tai jonka painostukseen isot puolueet voisivat myöntyä. Elokapinan organisaatiorakenne ei myöskään sovellu erityisen hyvin tehokkaaseen lobbaukseen ja vaikuttamistyöhön rakenteissa. Tähän tärkeään rooliin tarvitaan muita tavoitteiltaan radikaaleja toimijoita, erilaisella julkikuvalla.

Sen sijaan Elokapina voisi keskittyä ekologisesti kestämättömän ylikulutuksen ja -tuotannon vastustamiseen niiden tapahtumapaikoilla: olivat ne sitten maaseudulla, kuten monet metsäjättien teollisuusyksiköt tai kaivos- ja infrahankkeet, tai kaupungeissa ympäri Suomea, kuten suuri osa ylikulutusta kiihdyttävästä kaupallisesta toiminnasta. Tämä ”kapinallisin” osa Elokapinan toimintaa asettuisi siten osaksi kuvailemaamme ensimmäistä liikehaaraa. Näin tehdessään liike kääntyisi tielle, jolle se on jo välillä astunutkin esimerkiksi Viiankiaavalla. Näitä kamppailuja kuitenkin laajennettaisiin, ja niitä tehtäisiin ajan kanssa rakennettavan paikallisen ja valtakunnallisen liittolaisjoukon kanssa.

Toisaalta moni matalan kynnyksen toiminta, jota Elokapina jo nyt tekee, kuten yhteisön sisäiset tapahtumat ja kampanjoiden yhteydessä toteutetut prefiguratiiviset kokeilut (korjauspajat yms.), voidaan nähdä osana kakkosliikehaaran vaihtoehtojen rakentamista markkinaehtoisesti tuotetuille palveluille. Selkeämpi kytkös strategiseen suurempaan tarinaan voisi jopa tehostaa ja motivoida näitä erilaisia uusiutuvan kulttuurin aloitteita Elokapinan sisällä. Osa näistä aloitteista voisi kehittyä omiksi kakkosliikehaaran projekteikseen. Vaikka esittämämme liikehaaramallin ottaisi tosissaan, ei ole välttämätöntä ajatella että kaikkien organisaatioiden tulisi edustaa puhtaasti yhtä haaraa. Kyse on enemmänkin selkeän ja pitkäjänteisen pääpainopisteen valitsemisesta.

Elokapinan vahvuudet liikkeenä ovat joka tapauksessa selkeä mobilisointipolku ja kattava infrastruktuuri, jolla tavoitetaan ihmisiä suoraan toimintaan ja tarvittaessa kansalaistottelemattomuuteen. Kirkas profiili suoran toiminnan takuutuottajana takaa myös valtakunnallisen näkyvyyden. Kyky tällaisen näkyvyyden tuottamiseen on vastaisuudessakin tärkeää, ja erityisesti vastarintatoiminnan kontekstissa välttämätöntä tulosten saavuttamiseksi.

Tilannekuvassamme kohtuullisten ilmastotoimien vaatiminen Suomen hallituksilta on umpikujassa, erityisesti katumobilisaation keinoin tehtynä. Elokapinan mobilisaatiomalli ja -taidot eivät ole itsessään ongelma, vaan kyse on liikkeen päästrategiasta. Jos se koostuu jatkossakin toistuvista katusulkumielenosoituksista, yleisöön tai yleisesti “järjestelmään” kohdistettavasta häiriöstä, yhteiskunnan ulkokehältä käsin esitetyistä vaatimuksista ja poliisin paineistamisesta neuvotteluasemien hakemiseksi, on vaikea nähdä Elokapinalle lähivuosien ilmapiirissä ratkaisevaa roolia valtiollisen ilmastopolitiikan kääntämisessä. Ilmastokatublokkien poliittinen muutosvoima on vähissä. Siksi esitämme, että on aika siirtää liikkeen toiminnan keskipiste rohkeasti maakuntavastarinnan pariin.

Lue lisää Elokapinan mahdollisesta tulevaisuudesta

Tämä ei tarkoita, että helsinkiläiset kapinalliset lähtisivät ilman paikallista tilausta harjoittamaan suoraa toimintaa tuotantopaikoille, kuten sellutehtaille tai teurastamoille. Näinhän on jo tehty ja siitä kerätty oppeja. Näemme, että ensinnäkin rakentamalla entistä vahvempaa maantieteellistä paikallisryhmien verkostoa ympäri Suomen ja toisaalta vahvistamalla liittolaisuutta muiden paikallisvetoisten toimijoiden kanssa eri suunnilla, Elokapina voisi osana ykkösliikehaaraa alkaa luoda dramaattista painetta ja vaikutusta, joka kohdistuisi suoraan haitallisimpiin tuotantopaikkoihin ja -ketjuihin: ylikansallisiin kaivosprojekteihin, amerikkalaisyhtiöiden datakeskuksiin, eräisiin pumppuvoimalaitoshankkeisiin, eläinperäisten elintarvikkeiden tuontiin (ja harkiten tuotantoon), turistivirtojen lieveilmiöihin, luksusmatkailun räikeimpiin ilmentymiin, ylikulutusta lietsovaan mainontaan, metsäojitusten vesistöpäästöihin sekä edelleen myös ralleihin ja selluteollisuuden tuotantolaitoksiin. Maan hallituksen sijaan toiminta tähdättäisiin paikallisille yhteisöille haittaa tuottaviin ekologisesti ja sosiaalisesti tuhoisiin toimijoihin, jolloin kohteeksi valikoituu suuria tai vähintään keskikokoisia yrityksiä, tiettyjä ylikansallisen pääoman muotoja ja muutenkin rikkaimpaa ja hyväosaisinta väestönosaa. Tällainen vastarintatoiminta linkittyy keskeisesti myös rajat ylittäviin kysymyksiin ja globaaliin solidaarisuuteen. Sillä on myös potentiaalia olla katublokkeja suositumpaa kun kritiikin kohde on selkeä, ja toimitaan yhdessä paikallisyhteisön kanssa.

Parhaimmillaan liikkeestä voisi monilla alueilla tulla keskeinen tekijä poliittisen momentumin kääntämisessä kohti ekososiaalista vasemmistoa, asettumalla ihmisille rakkaan lähiluonnon ja muiden ei-kaupallisten arvojen tinkimättömäksi puolustajaksi. Tämä voisi tarkoittaa myös ihmisten arkisten huolien kuuntelua ja niihin vastaamista. Kuten ympäristötutkija Otto Bruun kuvaa: realistinen kuva haja-asutusalueen arjen keskeisistä poliittisista kysymyksistä syntyy läsnäolosta ja pitkäjänteisen paikallisen liikkeen rakentamisesta.

Tällä sektorilla menestyminen kuitenkin vaatii panostamista siihen, että Elokapinan julkikuva ja identiteetti muodostuisivat nykyistä vaikeammin toiseutettavaksi. Tässäkin paikallisen toimijuuden ottaminen keskiöön sekä toimintaympäristön tuntemukseen panostaminen ja paikallisten liittolaisuuksien rakentaminen on iso osa ratkaisua. Ranskalainen Souvelements de la Terre -liike järjestäytyy ympäri maata ”paikallisiksi maankäyttöön liittyviksi kapinakomiteoiksi”. Tässä perusrakenteessa, jota liikkeen kansallinen taso puolestaan palvelee, on mahdollisesti paljonkin opittavaa, huomioiden millaisiin kymmenien tuhansien ihmisten mobilisaatioihin liike on Ranskassa kyennyt. SDLT:n toiminnalliseen palettiin lukeutuvat yhtäältä tuotantopaikkojen sulut ja maan takaisinvaltaukset sekä toisaalta laajan ja kansanläheisen liikkeen luominen ja oman ruokahuollon rakentaminen.

Elokapinaan ja sen liepeille kertynyt taito, infrastruktuuri ja osaaminen urbaaneista massamobilisaatioista on sekin tärkeää säilyttää, mutta väitämme, että se säilyy myös silloin, jos näitä perinteitä laitetaan jatkossa käyttöön maakuntakamppailujen mobilisaatioissa. Toisaalta voi olla hyvä, että liike ikään kuin tekee tilaa urbaanien massamobilisaatioiden saralla myös muille yrittäjille, joiden brändi voisi mahdollistaa vielä Elokapinaa laajemmat tai spontaanimmat mobilisaatiot ja toisenlaisen poliittisen subjektin mobilisoimisen kaduille. Jos ja kun tällaisia toimijoita syntyy, on tärkeää tarjota Elokapinassa karttunutta tietotaitoa käytettäväksi uusissa ponnistuksissa. Uudelleenasemoituminen maakuntavastarintaan ei myöskään sulje pois kaikkia Helsinki-massamielenosoituksia, mutta jatkossa ne pohjustettaisiin toisenlaisten draaman kaarien ja tapahtumakulkujen kautta.

Tällaisen siirtymän tehtyään Elokapina voisi jatkossakin hyödyntää rakentamaansa näkyvyyttä ja jatkaa poliittista kouluttamista sekä uusien ihmisten saattamista kamppailuun elinkelpoisen ja oikeudenmukaisemman tulevaisuuden puolesta. Kamppailun voisi kuitenkin jatkossa sanoittaa osana yllä kuvattua laajempaa strategista näkymää siitä, miten kapitalismin ylittävää tulevaisuutta kohti voidaan kulkea ja miksi ilmastoliikkeenkin täytyy ottaa se toiminnan keskiöön.

5.2. Liikkeiden uusi strateginen koordinaatiotila

Ehdotamme, että muutostoimijoiden ekosysteemin vahvistamiseksi Suomeen tulee perustaa edistyksellisten liikkeiden, järjestöjen, liittojen ja puoluetoimijoiden säännöllinen konferenssi: strateginen keskustelu- ja koordinaatiotila. Näin luodaan puitteet ja raamit, joissa kokoontua kansallisen yhteistyön syventämiseksi ja yhteisen vision kirkastamiseksi.

Uusi koordinaatiotila voitaisiin järjestää esimerkiksi vuonna 2025 startanneen Käänne-festivaalin yhteyteen, vuosittain tai puolivuosittain, eräänlaisena muutaman päivän mittaisena “organisoijien etkoina” tai jälkilöylyinä aina edellisellä tai festarin jälkeisellä viikolla. Muoto ja paikka voi olla aivan muukin, kunhan se toimii. Olemassaolevat järjestötason koordinaatiotilat, kuten Ilmastokoordinaatio, ovat sinänsä tarpeellisia mutta mielestämme riittämättömiä laaja-alaisen liikevoiman kerryttämiseen.

Konferenssi toimisi käytännössä eräänlaisena ympäristö-, vasemmisto- ja solidaarisuustoimijoiden strategisena foorumina. Kasvukapitalismin kehyksestä irtautumista haluavat muutosvoimat kutsutaan siellä koolle kunnianhimoisella agendalla: luoda yhteinen ekososiaalisen jälleenrakennuksen tarina ja visio, muutosteoria ja jäsennetty strateginen sommitelma, jotka pohjautuvat jaettuun poliittiseen analyysiin. Järjestävän tahon vastuulla olisi tilan fasilitointi, prosessin ehdottaminen ja vetäminen sekä yhteisen strategisen kunnianhimon kannattelu. Tavoitteena ei olisi niinkään luoda tilaa ideologista debattia, toimijoiden omien asioiden esittelyä tai mitä tahansa keskusteluita varten, vaan tuoda yhteen riittävän samanlaiset lähtökohdat jakavat tahot määrätietoisen koordinaation, yhtenäisyyden etsimisen, poliittisen analyysin ja fasilitoidun strategiatyön äärelle. Tällaisen prosessin fasilitointi on väistämättä vaativaa: tarvitaan paljon taitoa ja nähdäksemme myös avointa johtajuutta! On aito riski, että pelkästään prosessiin keskittyvä ja johtajuutta välttävä ote johtaa tilanteeseen, jossa kokoavia johtopäätöksiä ei synny. Ainakin on oltava tietoisia siitä, että esiin nousevaa johtajuutta voi olla perusteltua tukea.

Parhaimmillaan konferenssit voisivat lopulta mahdollistaa sektorikohtaisia liikkeitä laajemman muutosliikkeen ja yhteisen vision jakavan koalition synnyn, luoden siltaa ruohonjuuritason ja toisaalta järjestöissä ja puolueissa valtaapitävien ihmisten välille. Ruohonjuuritasolta kaivattava tuki radikaaleja reformeja, institutionaalisia muutoksia ja laajaa yhteiskunnallista ja valtiollista transformaatiota tavoitteleville järjestöille, liitoille, tutkimuslaitoksille ja puolueille voi uskoaksemme vahvistua vain, jos tasavertaiset yhteydet ja keskustelut osapuolten välillä lisääntyvät.

Visiossamme koordinaatiota järjestävä taho ottaisi myös vastuulleen harjoittaa konferenssien välisenä aikana eri projekteja yhteen tuovaa metakoordinointia, ja pitää yllä kokonaiskuvaa. Rodriguesin & Edenin (2024) mukaan metakoordinointiin tarvitaan laajaa linssiä: kysymykseen siitä, millaisiin strategioihin ja kyvykkyyksien kehittämiseen yksittäisen organisaation tulisi resurssinsa panostaa, on syytä vastata koko liike-ekosysteemin eikä vain organisaation itsensä tarpeista käsin. Koordinaattorien tulisikin vakuuttaa toimijat siitä, että omina “kuunneltavina sidosryhminä” on ymmärrettävä koko radikaalien muutosliikkeiden kenttä.

Tärkeä osa kokonaiskuvan ylläpitoa ja tiedonvälitystä olisi niin ikään kansainvälisiin koordinaatioelimiin osallistuminen. Lisäksi koordinaatiotila ottaisi säännöllisesti yhteyttä uusiin toimijoihin ja mielenosoitusprojekteihin, esimerkiksi uusiin hallituksenvastaisiin tai kaivoskriittisiin liikkeisiin niiden syntyessä. Näin uudet elinvoimaiset toimijat pyrittäisiin tuomaan saman pöydän ääreen ja yhteyteen pitkäjänteisten toimijoiden ja globaalin verkoston kanssa. Järjestäjät voisivat myös ylläpitää jatkuvaa keskustelufoorumia, jota hyödyntää konferenssien välissä.

Lue lisää liikkeiden uudesta strategisesta koordinaatiotilasta

Koordinaatiotila voisi myös toimia paikkana tarkastella kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta spontaanien ulkoparlamentaaristen mobilisaatioiden edellytysten näkökulmasta, pyrkien aistimaan ja arvioimaan hetkeen tarttumisen edellytyksiä seuraavan puolen vuoden ajalle. Vaikka koordinaatiotila onkin mallissamme kolmosliikehaaran piiristä ponnistava aloite, mukaan kokoontumisiin olisi tärkeää saada myös ykkös- ja kakkosliikehaaran piiristä toimijoita, jo siksi että kollektiivisesti tiedettäisiin, mitä eri puolilla kenttää aistitaan ja on meneillään. Keskeistä mahdollisille onnistuneille spontaaneille massamobilisaatioille – tai edes menestyville kampanjoille – on yleensä urbaanien lukumääräisesti suurien väestöjen aito tyytymättömyys ja yhteys toimintaan.

Yhtä kaikki on pystyttävä aistimaan ja toisaalta puhuttelemaan näitä tarpeita, haluja ja tyytymättömyyksiä. Välittömät protestit, kampanjat, boikotit ja lakkoprojektit tulisi pääsääntöisesti rakentaa erityisesti ykkös- ja kakkosliikehaaran toimijoiden ja projektien, tai esimerkiksi julkisen peruspalvelusektorin työntekijöiden tuntemuksista ponnistaviksi. Koordinaatiomekanismi voisi auttaa lentävän lähdön saamiseen näille kokoonpanoille, ja toisaalta tukea ja kehittää erilaisia kampanjoita pitkäjänteisempään suuntaan.

Myös dramaattisten ulkoisten shokkien ja odottamattomien poliittisten kriisien tullen mobilisaation tekijät ja tarvittavat strategiat ja organisoituminen voisivat kohota juuri koordinaatiotilasta, eli konferenssista ja sen ympärille syntyvistä viestintäkanavista ja verkostoista. Tässä visiossa koordinaatiotilasta voisivat syntyä myös ne ad hoc -ryhmät,- brändit ja -liittoumat, joiden ympärille kymmenet tuhannet kokoontuisivat kaduille, kun hetki on käsillä. Aina kyse ei ole myöskään uuden luomisesta, vaan sen yhdessä tunnistamisesta, mikä organisaatio joukostamme on parhaiten varustautunut tarjoamaan vakuuttavia vastauksia ja ottamaan johtoroolin käsillä olevassa tilanteessa.

Koordinaatioon osallistuvien toimijoiden tekemää pitkäjänteistä strategia- ja ohjelmatyötä ja mobilisaatio-osaamista voisi ja kannattaisi tällöin myös hyödyntää spontaanien mobilisaatioiden ja näiden organisoijien tukena ja strategisena apuna. Tämä on myös 2010-luvun kansannousuja tutkineen Vincent Bevinsin kirjan If We Burn loppukaneetti: vaikka hyökyaaltoa ei voi ennalta suunnitella, pitkäjänteisiin organisaatioihin kerääntynyt kokemus ja ennakkoon olemassaolevat koherentit suunnitelmat, poliittiset ohjelmat ja liittolaisuudet ovat aivan keskeisiä nopeasti kehkeytyvien kansannousujen saavutusten vakiinnuttamisessa.

Ehdotamme tätä laaja-alaista koordinaatiotilaa näin ollen myös siksi, jotta muutosliikkeillä vahvistuisi valmius reagoida nopeasti kollektiivisesti. Tarvitaan peräänkuuluttamamme pidempi aikahorisontti, mutta myös nopeampi operatiivinen valmius, jottei esimerkiksi radikaalioikeistolaisille voimille synny erilaisten monikriisien mukanaan tuomien poliittisten myllerrysten tullen tilaa mobilisoida ihmisiä meitä nopeammin, ja ottaa valtavirran kokema ahdistus ja suuttumus nimiinsä.

Nähdäksemme tämän kaltaisen koordinaatiotyön kysyntä myös kasvaa merkittävästi lähikuukausina ja -vuosina. Varovaiset liberaalitkin voivat radikalisoitua sitä mukaa kun maailmanpoliittinen tilanne ilmentää rakenteellisia eriarvoisuuksia yhä ilmiselvemmillä tavoilla.

5.3. Uusi toimija: “Jälleenrakennusjärjestö”

Tätäkään toimijaa ei ole vielä organisoidussa muodossa olemassa, vaan se olisi määrätietoisesti rakennettava. Se voi periaatteessa ponnistaa Elokapinan ja uuden ilmastoliikkeen rakentamista verkostoista ja toisaalta olemassaolevasta ympäristöjärjestöjen ja ekologisen murroksen toimijoiden kentältä, mutta sen toiminta ei tule juurikaan näyttämään viime vuosien aktivististen liikkeiden toiminnalta. Uuden organisaation DNA:n tulee myös nähdäksemme sisältää uutta energiaa ja näkökulmia ihmisryhmiltä, jotka eivät ole kokeneet edellämainittuja toimijoita omakseen.

Ehdotuksemme kumpuaa tarpeesta pitkäjänteiselle, liikevoimaa edustavalle suurelle organisaatiolle, joka omistautuisi toimimaan nimenomaan ekososiaalisen jälleenrakennuksen parissa. Kyse ei siis olisi yksittäisestä kampanjasta, vaan voimakkaasta toimijasta, jonka toiminta-aika olisi vuosikymmeniä tästä eteenpäin ja jonka piirissä kokemus ja tietotaito siirtyisivät sukupolvelta toiselle. Uuden toimijan perustajat suuntautuisivat ulkoparlamentaarisen suurjärjestön rakentamiseen. Järjestö panostaisi erityisesti massojen poliittiseen kouluttamiseen ja vastahegemonisen tietoisuuden luomiseen sekä selkeiden poliittisten toimintapolkujen tarjoamiseen ihmisjoukoille, jotka haluavat antaa aikansa ja kykynsä jälleenrakennuksen käyttöön. Tällaisen työn kompassiksi sen olisi tarpeen kiteyttää uskottava visio, poliittinen ohjelma ja suuri tarina, jota koko post-kapitalististen muutostoimijoiden kenttä voisi osaltaan hyödyntää. Samaan aikaan sen tulee rakentaa siltoja ja vaikuttavia kytköksiä puoluepolitiikkaan ja ay-liikkeeseen, tähdäten valittujen toimijoiden asemoitumisten muuttamiseen ja radikalisoimiseen. Tältä pohjalta, ja palvelemalla kokonaisuutta olemalla yhdistävä linkki ruohonjuuritason ryhmittymien ja toisaalta puolueiden ja ay-toimijoiden välillä, järjestö voisi ennen pitkää luoda sosiaalisen perustan enemmistöpohjaisesti ajettavalle radikaalille murrospolitiikalle.

Toiminta-ajatus muistuttaa eräänlaista liikepuoluetta, josta eräs esimerkki on Democratic Socialist of America -järjestö. Tällainen organisaatio toimii kokoavana keskuksena paitsi aktivisteille ja osaajille hyvin monista eri yhteiskunnallisista liikkeistä, myös järjestöasiantuntijoille ja varsinaisissa parlamentaarisissa puolueissa toimiville vaikuttajille ja poliitikoille. Puoluelain tarkoittaman vaalipuolueen sijaan kyseessä on poliittinen yhdistys, joka panostaa erityisesti ulkoparlamentaarisiin vaikutuskeinoihin, ja kasvattaa ruohonjuuritason organisoijista taitavaa ydinjoukkoa, josta sitten noustaan sekä järjestön itsensä johtoon että poliittisten puolueiden kärkipaikoille.

Tällainen uusi toimija toimisi koko maan tasolla ja tekisi luonnollisesti myös kansainvälistä yhteistyötä. Jää pohdittavaksi, onko tavoitteena rakentaa itsenäinen melkeinpä nollasta rakennettava uusi toimija, vai sen sijaan koota joidenkin olemassaolevien organisaatioiden tiivis yhteenliittymä, joka sitten brändätään uudestaan.

Joka tapauksessa uusi toimija, tässä työnimeltään “Jälleenrakennusjärjestö”, keräisi laajalti yhteen ympäristö-, ilmasto-, kestävyys-, ihmisoikeus-, solidaarisuus-, alkutuotanto-, sote-, koulutussektori-, ammattiyhdistys-, ja osuuskuntatoimijoita. Tällöin se käytännössä kokoaisi piiriinsä aiemmin hahmottelemaamme ekososiaalista poliittista subjektia; eri yksilöitä ja ihmisryhmiä, joilla on halu ja valmius rakentaa yhteistä voimaa ekologisen ja sosiaalisen jälleenrakennuksen puolesta. Yksi tavanomainen polku mukaan liittymiselle voisi olla esimerkkiksi suurien mielenosoitusten jälkimainingeissa, kun kaduilla protestoineet ihmiset etsivät vastausta siihen, mitä pidempijänteistä he voisivat jatkossa tehdä asioiden eteen. Erityisesti on priorisoitava sellaisten keskeisten ihmisryhmien mukaan saaminen ja puhuttelu, jotka eivät ole jo tiiviisti mukana kestävyysmurrosskenessä.

Lue lisää jälleenrakennusjärjestöstä

Tiivistäen Jälleenrakennusjärjestön rooli muutostoimijoiden ekosysteemissä on siis olla puoluepoliittisesti sitoutumaton ja ulkoparlamentaarinen poliittinen massajärjestö, joka asemoituu liikehaarajaossa ensisijaisesti kolmannen liikehaaran piiriin. Jäsenmäärän suhteen tavoitteet on asetettava kymmeniin tuhansiin. Vertailun vuoksi tämän kokoluokan järjestöjä Suomessa ovat esimerkiksi Martat, Partiolaiset ja Luonnonsuojeluliitto.

Osaamiset ja toimintamuodot, joihin uuden järjestön tulee panostaa:

Tietoisuuden nostattaminen ja ideologinen mobilisaatio laajojen ihmisryhmien keskuudessa
- sis.: poliittinen analyysi ja ohjelmatyö, suuri tarina ja narratiivi, massojen poliittinen kouluttaminen, uusien johtajien ja organisoijien löytäminen ja treenaaminen
  - ohjelmajulkaisut, strategiajulkaisut, puhetilaisuudet
  - poliittisen kouluttamisen työpajat ja kurssit
Lobbaus, eli organisoitu radikalisoiva vaikuttamistyö, jolla tähdätään edellytysten luomiseen keskeisten instituutioiden radikaaleille reformeille
- kohteena puolueet, ay-liitot, osuuskuntamuotoiset toimijat ja järjestöt, joiden ymmärrystä ekokriisistä ja jälleenrakennuksen keinoista syvennetään ja joihin rakennetaan syvenevää suhdetta – jotka sitten puolestaan orientoituvat kohti instituutioiden remontointia
- tavoitteena on keskipitkällä aikavälillä muuttaa potentiaalisten liittolaistoimijoiden kantoja ja tietoisuutta ja tuoda niitä lähemmäs omia tavoitteita
Vahva ja mielekkäästi järjestetty sisäinen demokratia, jonka puitteissa jäsenistön keskuudesta nouseva johtajuus ja osaaminen määrittää aidosti järjestön linjaa ja tulee palkituksi
Mobilisaatio-osaaminen, jotta saadaan tavoitettua massoittain väkeä koulutuksiin ja mukaan toimintaan, ja jotta pystytään mobilisoimaan omista riveistä tehtävää massamittaista ja kohdennettua poliittisen tietoisuuden levittämistä ja vaikuttamistyötä.

Sen sijaan järjestö ei panosta omaan tutkimukseen, kansallisen koordinaation vastuuroolien ottamiseen, häiriön tuottamisen valmiuksiin, eikä elämän omaehtoisen uusintamisen käytännön kyvykkyyksien rakentamiseen suoraan oman organisaationsa sisälle. Viimeksi mainittuja se tosin kyllä pyrkii tukemaan (ks. myöhemmin “kiihdyttämö”).

Olemassaolollaan järjestö kannattelisi erityisesti kolmea strategista tarkoitusta:

Massajärjestön rakentaminen ja sitä kautta poliittisen kentän voimasuhteiden muovaaminen, tarjoamalla jäsenistölle ja myös muulle liike-ekosysteemille syvällistä poliittista koulutusta ja ohjattuja konkreettisia toimintapolkuja.
Olemassaolevien vaikutusvaltaisten organisaatioiden radikalisoiva uudelleenorientointi liikevoiman ja vaikuttamistyön keinoin, näiden organisaatioiden liittämiseksi valtion ja talousinstituutioiden kasvunjälkeiseen remontoimisrintamaan ympäristöliikkeen ja tutkimuslaitosten rinnalle.
Uutena strategisena avauksena liittolaisuuksien rakentaminen ja läheneminen erityisesti peruspalvelusektorin (sote, hoiva, kasvatus, koulutus jne.) työntekijöiden ja järjestöjen, ja toisaalta palkallisen ja palkattoman uusintavan työn tekijöiden suuntaan. Julkisen peruspalvelusektorin työntekijät edustavat peruskannattajakuntaa jälleenrakentajien ajamalle ekososiaalisten radikaalien reformien politiikalle. Visiossamme tästä yhteistyöstä syntyy osaltaan koko jälleenrakennuksen poliittisen projektin legitimiteetti ja momentum.

Päämääränä on viime kädessä rakentaa hätäilemättä pitkäjänteisiä taustaedellytyksiä (yhteiskunnallinen ilmapiiri, poliittinen tietoisuus, lukuisien eri toimijoiden radikaalisaatio) erilaisille massamobilisaatiolle – tehtiin niitä sitten vaaliuurnille tähdäten tai suurmielenosoitusten, boikottien ja suurlakkojen muodossa. Järjestö ei tavoittele näiden toimeenpanoa yksin, mutta olisi mukana tällaisia mobilisaatioita koollekutsuvissa koalitioissa.

Konseptointivaiheen jälkeen on keskeistä perustaa Jälleenrakennusjärjestöön jo varhain laaja ja toimiva sisäinen demokratia. Organisaation tulisi nähdäksemme tasapainoilla järjestäytymismallissaan horisontaalisen ja vertikaalisen välimaastossa. Eräs mahdollinen malli tästä löytyy brittiläisen organisoijan James Schneiderin uudenlaista puolueorganisoitumista hahmottelevasta haastattelusta.

Sisäiseltä rakenteeltaan järjestö voisi koostua ammattimaisesta etujoukosta, jossa on mukaan asiantuntijoita ja omistautuneita maallikoita, ja joka työskentelee talousinstituutioiden, teollisuuspolitiikan ja kasvuriippuvuuksien kaltaisten aiheiden, mutta myös kouluttamistyön, viestinnän ja narratiivin ja mobilisaation suunnittelun parissa; sekä vapaaehtoispohjalta toimivasta kenttäväestä, joka käyttäisi demokraattista valtaa uudessa liikkeessä ja saa mukaan tullessaan laajan pätevöittävän koulutuksen, ja voi valita liikkeen sisällä sopivan viiteryhmän, jossa toimia omasta osaamisestaan käsin omalla vapaa-ajallaan. Kenttäväelle on kyettävä tarjoamaan selkeät puitteet, joissa vaikuttaa liikkeen suuntaan ja ottaa roolia eri toimintapoluilla.

Jäsenelle Jälleenrakennusjärjestöön liittyminen toimisi alkupisteenä toimintapoluille, joilla jälleenrakennuksen tavoitteita voi edistää erilaisissa vaikuttajarooleissa. Vaikuttaminen voi tapahtua omalla työpaikalla, liitossa, etujärjestössä tai puolueessa – joko oman nykyisen työn ohella, tai järjestön leivissä osana omistautunutta etujoukkoa. Toimintapolut koskisivat esimerkiksi:

Kasvuriippuvuuksien purkamista, rahoitussektorin remontointia, vaihtoehtoisia rahoitusmalleja ja ekososiaalista teollisuus- ja teknologiapolitiikkaa
Julkisten peruspalveluiden remontointia, demokratisointia ja laajentamista kasvunjälkeisyyden ajassa, pyrkien erityisesti kurottamaan kohti peruspalvelusektorin (foundational economy) työntekijöitä
Uusien ruohonjuuritason yhteisötalousvaihtoehtoprojektien käyntiin vauhdittamista, jotka sitten projekteina itsenäistyvät mutta jäävät laajemman ekososiaalisen liikkeen perheyhteyteen.

Visiossamme Jälleenrakennusjärjestö rakentaa poliittista tietoisuutta kenttäväen keskuuteen järjestämällä monta kertaa vuodessa noin kahden kuukauden mittaisen koulutuspolkukurssin, jolle kaikki uudesta liikkeestä kiinnostuneet ohjataan. Kurssia mainostetaan hengessä “tule jälleenrakennuksen tekijäksi, ja löydä oma polkusi ja tekijäporukkasi”. Koulutuspolun läpikäyminen on edellytys jäsenyydelle ja päätösvallalle liikkeen asioista.

Kurssi toimii samalla verkostoitumispaikkana, sosiaalisena oppimispaikkana ja kokonaisuutena, joka tähtää jaetun poliittisen tietoisuuden ja yhteenkuuluvuuden juurruttamiseen. Lisäksi kurssin loppuosa toimisi eräänlaisena kiihdyttämönä. Kurssin läpikäynyt kenttäväki valitsee viimeisillä kokoontumiskerroilla kolmesta edellä esitellystä vaihtoehdosta, millaiselle toimintapolulle itse kukin haluaa erikoistua jälleenrakennusliikkeen kautta, ja saa tämän valinnan mukaista koulutusta ja eväät jatkoaskeliin: esimerkiksi temaattisen toimintaryhmän, johon liittyä tai mentorin, jolta saa henkilökohtaista neuvontaa. Samalla visioomme kuuluu, että kurssin loppupuoli toimisi myös yhteisötalousprojektien kiihdyttämönä, jossa autetaan alkuun uusia erityisesti kakkosliikehaaran eli urbaanien uuden rakentajien yhteyteen synnytettäviä post-kapitalistisia yhteisötalousaloitteita. Syntyvät projektit ja aloitteet jatkavat elämäänsä itsenäisinä toimijoina, mutta jälleenrakennusjärjestön liittolaisina.

Idean uudesta jälleenrakennustoimijasta saa vapaasti ottaa omaan käyttöönsä, tai ilmoittautua kehittämään sitä yhdessä kirjoittajien ja muiden kiinnostuneiden kanssa!

Lopuksi

Mielestämme viime vuosien kehityskulut ovat paljastaneet tosiseikan: ympäristöliikkeen isoa telttaa on yritetty kiinnittää maahan, johon sen käyttämät kiilat eivät hevin uppoa. Talousjärjestelmän ja valtion yhteenkietoutuneet lainalaisuudet muodostavat sellaisen kalliopinnan, että katastrofaalisimmat ympäristömuutokset väistävä ja enemmistöjen perustarpeita turvaava tulevaisuus vaatii pitkäjänteistä kasvukapitalismin rapauttamista sekä kolmen erilaisen liikehaaran työtä murrokseen kykenevän yhteiskunnan kypsyttämiseksi.

Esittelemämme maailmankuvallisen tason lähtökohdat tarjoavat mielestämme tähän tehtävään totuudenmukaiset kiintopisteet. Laajemman työn käsitteen kautta ymmärretty globaali työväenluokka taas on nähdäksemme se, jonka takia ja jonka toimesta murros parempaan olisi luotava. Pääoman kasvupakon kuluttavan kierteen imiessä mehut ihmisistä ja elämää kannattelevista järjestelmistä ympäri maailmaa, on se todellinen temppu tietysti strategioiden käytännön toimeenpanossa. Parhaimmillaan ne kantavat hedelmää radikaaleina voittoina ja dramaattisina muutoksina yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Ajan hengen kehitys paljastanee meille missä mielessä tehtävässä onnistuminen on mahdollista.

Kävi tässä kaikessa lähivuosikymmeninä kohtuullisen hyvin tai erittäin huonosti, jonkinlainen kamppailujen tiivistyminen lienee joka tapauksessa ilmiselvää. Monikriisin aikaan vastataksemme on ympäristöpolitiikasta muovattava enemmistöjen tarpeisiin vastaavaa ekososiaalista yhteiskuntapolitiikkaa. Loppupuolella hahmotellut liikehaarat ja organisaatiot muodostavat mielestämme lupaavat uomat, joita pitkin kanavoida yhteen niin ihmisten oman elämän perusteiden suojelemiseen ja uudelleenrakentamiseen liittyviä toiveita, kuin niiden murentamisen nostamaa raivoakin. Kukin liikehaara omaa eväät mullistaa niin osallistujiensa, sivullisten, kuin koko yhteiskunnan vallitsevaa arkijärkeä.

Avoimia kysymyksiä nimenomaan käytännön työhön liittyen on edelleen merkittävästi. Miten rahoitus ehdotetuille toimijoille ja niiden kasvattamiseen järjestettäisiin? Minkälaiset tarkemmat organisaatiorakenteet ja päätöksentekomallit toimisivat? Miten uusien alotteiden organisoinnin ydinporukka saadaan aktivistiskeneä laajemmaksi, ja millaisilla sosiaalisilla resepteillä kiinnitetään enemmistöt mukaan konkreettiseen ja sitouttavaan työhön liikehaarojen parissa? Ensisijainen toiveemme onkin, että tekstimme ja siinä peräänkuuluttamamme keskustelun myötä näitä esittämiämme – tai muita lentoon lähteviä – ajatuksia kehitetään, viedään pidemmälle ja kokeillaan. Aiomme olla siinä itse mukana.

Kiitos, että otit ajan lukea kirjoituksemme. Kerro meille ja muille, mitä ajatuksia se herättää ja jaa eteenpäin!

Kirjoittajat ja kiitokset

Lauri Autere
Topi-Matti Heikkola
Meri Külm
Pekko Riihonen

Suurkiitokset seuraaville esilukijoille kriittisistä, ilahduttavista ja avuliaista kommenteista: Aino Johansson, Riku Löf, Amos Wallgren, Pekka Tiainen, Aleksi Neuvonen, Laura Kolehmainen ja Kaisa Kortekallio.

Kirjoituksen on toimittanut Anniina Väisänen, jolle kiitos suuresta avusta ja kärsivällisyydestä oletettua pidemmäksi venyneessä projektissa.

Tekstin kirjoittanut työryhmä on työskennellyt tämän ja lukuisten muiden aiheiden äärellä vuosina 2024–2026 Koneen säätiön rahoittamassa Lusto-hankkeessa.